Oodi TVlle

Tämä on puheenvuoro syrjityn ja halveksitun terapiamuodon puolesta. Te jotka puhutte TVn turruttavasta voimasta ja paheksutte ihmisiä, jotka tuntikausia viettävät TVn ääressä kun voisivat sen sijaan tehdä jotain (teidän mielestänne) hyödyllistä, te ette tiedä mistä puhutte. Olen itsekin ehkä joskus alentunut sellaiseen älymystösnobbailuun että olen haukkunut TVtä turhaksi, mutta voi, nyt minä olen nähnyt sen kajon. Sen joka lohduttaa, virkistää, saa hetkeksi unohtamaan ympäröivän maailman paineet ja odotukset, tuo olohuoneeseemme elementtejä tutusta ja turvallisesta.

Ikean huonekalut on ihan jees, mutta TV on varmasti suurin viihtyvyysmomentti meidän kotonamme. Täällä ollessa TVn merkitys on kasvanut arvoon arvaamattomaan. Sieltä näkee tutut hahmot (Gilmoren tyttöjä pyöritetään toista kertaa ympäri ja ne tytöt on jo kuulkaa kuin meidän ystäviä), kuulee tuttuja kieliä ja sen luokse ei tarvitse mennä. Se on siinä ja odottaa, uskollisesti sitä hetkeä kun meillä illalla töiden ja kaupunkisompaamisen ja ravinnonmetsästyksen jälkeen on aikaa hetki lämmitellä sen hukkaenergiassa. Silloin keitetään kuppi teetä (teekään ei saa niinä hetkinä olla liian kiinalaista, mieluiten dean&delucaa tai jossei ihan sitä niin ainakin celestial seasonsia ällösiirappiseni "viisauksineen") ja katsotaan ketä tuttuja olisi näkyvissä, onko ystävämme piruileva House, kenties neuroottinen Monk vaiko Mythbustersin pojat? Voi TV, mitä me tehtäsikään ilman!?

Viikonloppuna meidän TV-elämämme sai lisäaspektin: asennettiin TV-kaista.net koneelle, eli nähdään Suomen tvtä tunnin verran jäljessä nauhalta. Heti katsottiin uutiset ja Stromsö ja ihmeteltiin että onpa teillä kurjat säät ja paljon vapaa-aikaa... Syy tähän asennukseen oli varsinaisesti se Tallitähdet-finaali, hassua kattoa horse shown tuttuja maisemia täältä käsin. Friikkiä.

Kauan eläköön TV! 

Emei shan ja agressiiviset apinat

Viime viikonloppu oli taas Petterin työpaikan tiimipäivät. Ja minä mukaan, tottakai (no oli siellä muitakin perheenjäseniä, joten en ollut ihan ainoa kummajainen. sitäpaitsi melkein kaikki Petterin työkaverit jo osaa odottaa sitä että olen joka paikassa, ja vähän vaikuttaa jopa siltä että niistä se on ihan mukavaa. kummia nämä kiinalaiset...).

Meillä on täällä ympäristössä paljon kohteita jonne ollaan suunniteltu viikonloppumatkoja, mutta jotenkin nämä viikonloput tuntuu luisuvan käsistä. Siksikin oli tosi hienoa nyt päästä yhteen must-kohteeseen ja tämä oli kyllä sellainen että kuka meille ikinä tuleekaan kylään (vaikka pikkuhiljaa alkaa epäilyttää että kukaan ei koskaan tule...) niin tänne kannattaa lähteä viikonlopuksi!

Perjantai-iltana ajettiin linja-autolla Emeishanin kaupunkiin vuoren juurelle, ja siellä oltiin yötä kiinalaisessa kylpylässä. Japanin kylpylät oli hienostuneita ja hillityjä, ja aivan pikkuriikkisiä verrattuna tähän mestaan. Kylpyläosastoon astuttiin sisään ja siellä oli iso allas, paljon porealtaita, jäävesiallas, höyryhuoneita, kivimattoja (niissä oli mukava köllötellä lämpimien kivien päällä) ja vaikka mitä. Hetken siellä pyörittyämme ihmettelimme Olavin tyttöystävän Hannan kanssa että mihin ihmeeseen ne pojat onnistui livahtamaan kun ei niitä missään näy. Kävi ilmi että tämä kylpylähuone oli vasta alkua, ja pojat ihmettelivät samoin ulkopuolella jossa oli kellualtaita ja kuumavesialtaita monessa kerroksessa, altaasta kohoavia tanssilavoja, grillikojuja ja baaritiskejä. Uskomattoman iso mesta.

Lauantaina ajettiin ylöspäin vuorelle ja kierrettiin temppeleitä. Mä en ihan jokaiseen jaksanut kiivetä (olin vähän kipeänä, ja koitin sitten välttää kävelyä niin paljon kun mahdollista. Petteriä "harmitti" kun piti mennä joka paikkaan hiihtohisseillä... Kaikki Petterin tiimiläiset tuli vuorotellen kyselemään että kuinka voin ja jaksanko nyt varmasti joka olisi ollut varmaan ihan söpöä ellei se olisi ärsyttänyt niin paljon :-)), mutta kun on niitä nähnyt kymmenen, toiset kymmenen on aika samannäköisiä. Siis arvostamme historiaa, ja eri uskontojen pyhiä paikkoja ja silleen, mutta... Matkaohjelmassa meille oli luvattu söpöjä apinoita, mutta ne oli ihan törkeitä ja kamalan aggressiviisia, pöllivät ihmisiltä kasseja ja hyökkäsivät porukassa päälle, lopulta piti ostaa bambukeppi jolla sitten osoteltiin niitä. Kun niiden silmien eteen laittoi kepin niin tajusivat vihjeen, ilmeisesti ovat saaneet selkäänsä kerran jos toisenkin. Ilmeisesti kiinalaiset ei tajua että jos niitä turistit ruokkii niin oppivat aika huonoille tavoille.

Illalla ajettiin kaapelivaunulla ihan vuoren huipulle ja mentiin ajoissa nukkumaan, jotta varmasti päästiin ylös auringonnousuksi. Emei-shanin (elikkäs Emei vuori) huipulla on iso kultainen buddhapatsas ja ns. Golden summit jonka auringonnousut ovat legendaarisia. Eikä suotta, valehtelematta parasta mitä ollaan Kiinassa tähän mennessä koettu. Paikka on korkealla ja alla näkyi pilvimeri, josta sitten nousi aurinko pilvien päälle. Kun aurinko nousi kansanjoukko (tottakai siellä oli muitakin, mehän ollaan Kiinassa) kansanjoukko hurrasi, enkä voinut olla ajattelematta että on se hienoa että maailmassa on paikka jossa jokainen auringonnousu on juhla! Tunnelma oli melkoinen ja maisemat aivan uskomattomat. Kunhan saadaan kuvia niin näette...

Kaikenkaikkiaan reissu oli kevyempi kuin edellisellä kerralla, ehkä me ollaan totuttu?

Kiinalaiset Tallitähdet

Facebookissa jo kuhistiin edellisellä kerralla kun käytiin kokeilemassa kiinalaista tallimeininkiä, mutta siitä ei ikinä tullut kirjoitettua mitään kun väliin tuli kaikkea (olympialaiset (joista niistäkin pitää kirjoittaa ja laittaa tänne 4000 kuvaa hevosista), Suomen matka, Japanin matka ja öh, elämä). Mutta siis jo kerran oltiin käyty kokeilemassa niin nyt viikonloppuna mentiin jo kokeinein elkein (Petterin assari oli tilannut meille auton ja selittänyt missä talli on (me ei tiedetä edes osoitetta mut nyt toisen kerran jälkeen osaisin ehkä neuvoa taksin sinne. Toki taksia ei saisi ikinä takaisinpäin, niin landea se on, joten ollaan riippuvaisia järjestetyistä kyydeistä!)) ja meillä oli jo edellisellä kerralla ostettu 10-kerran kortti (ne oli eri reiluja ja suostuivat myymään meille "kokeilua" varten 10-kerran kortin, muuten paikka möi vaan 50-kerran kortteja...) kiinalaisella salanimelläni Lei La, joten maksustakaan ei tarvinnut osata keskustella. Siispä ilmaannuttiin yhteispohjoismaisen tiimimme kanssa (muutama lapsi ja muutama aikuinen) kanssa tallin pihaan ja järjestäydyttiin jonoon että kenelle hevonen ja kenelle poni ja kenelle vaan paikka katsomosta.

Talliympäristo on aika hieno, tallilla on hieno klubitalo (jossa tällä kertaa valmisteltiin jonkun asuinalueen mainostilaisuutta), kohtuulliset kentät, paljon pyöröaitauksia ja nurmikenttä. Maastoilua siellä ei ilmeisesti harrasteta, mutta jos on oikein vakuuttanut tallihenkilökunnan ratsastustaidollaan niin saa kuulemma mennä nurmikentälle ratsastamaan. Ratsastus on kiinalaisittain kallista (tolla 10 kerran kortilla 18 euroa tunti, johon olisi kyllä sisältynyt opetus (kiinaksi kuinkas muutenkaan)), ja vaikutti siltä että tallilla käy enimmäkseen uusrikkaita kiinalaisia jotka ovat jostain kuulleet että rikkaiden kuuluu ratsastaa... Suurin osa ratsastuksista tapahtuu ilmeisesti liinan päässä pyöröaitauksessa, nytkin siellä ollessamme siellä oli tyttö joka ihan siististi keventeli ja muuta mutta eivät päästäneet kentälle.

Kun meille odottelun jälkeen saapui yksi hevonen näytille niin ensiksi kiinalainen setä ratsasti sillä hetken (en tiedä miksi, näyttääkseen sitä vai herättääkseen hevosen vai mitä?) ja sitten mä ryntäsin innokkaana ratsastamaan (pois tieltä lapset ja muut, mä olen eka!). Yrittivät alkuun laittaa mua sinne juoksutusliinaan, ja kun lähdin tyynesti taluttamaan hevosta kentälle kiinalainen koitti kovasti ilmeisesti selvittää että olenko ollut hevosen selässä koskaan... Edellisen kerran kokemuksesta viisastuneena tiesin että ihan kamalan vaarallisia nämä kiinarihepat eivät ole, selkeästi ovat sitä mieltä että jos narun päässä ei kukaan seiso juoksutusraipan kanssa, se tarkoittaa ettei tarvitse juosta.

Tämänkertainen hevonen ei ollut ihan niin puukylki kun edellinen (tai sitten edellisen kerran järkytys oli suurempi kun oli vielä muistissa miltä Leksalla ratsastaminen tuntuu...) ja ravia päästiin parhaimmillaan kokonainen kierros kentän ympäri ilman pahempaa pumppaamista. Petterikin sai hevosen ja hetken liinajuoksutuksen jälkeen sekin päätettiin vapauttaa kentälle. Tulipa sillekin ihan liikuntaa kun puski hevostaan eteenpäin. Laukannostot eivät tällä kertaa onnistuneet, joku eri logiikka niissä pitää olla. Jostain syystä raippoja meille ei annettu ollenkaan, vaikka niillä näpäyttämällä olisi säästänyt hevosen kylkiä aika lailla. Paikallinen tapa läpsäyttää hevosta kaulalle ohjasperillä toimi ihan kohtuullisesti mutta kyllä en muista minkä hevosen kanssa olisi enempää raippaa ikävöinyt...

Suomalaisen tosi-tv-sarjan Tallitähtien (jotain suomen uutisia mekin seurataan, mä olen seurannut sarjan tiimoilta keskustelua tarkkaan vaikka itse sarja tänne näykkään :-( ) tapaan ei mekään ihan ilman dramatiikkaa selvitty. Ruotsalainen Niklas-herra oli ajattelut rohkaista mielensä ja koittaa ensimmäisen kerran ratsastusta ja jostain hänelle kaivettiin tallin surkein (ja ilmeisesti vanhin tai ainakin sairain) elikko. Keskimäärin tuolla hevoset oli ihan hyvin kohdellun näköisiä, mutta tämä oli ihan luuta ja nahkaa ja selkä aika kuopalla. Se yritti potkaista Niklasta selkäännöusun yhteydessä ja pukitti sitten sen alas, ja sitten kaatui eikä päässyt ilman kiinalaisten tallityöntekijöiden hätääntynyttä potkimista ylös... Ihan kamalan näköinen tilanne, ihan varmalta näytti että se ei enää siitä nouse. Nousi se kumminkin ja laittoivat sen ruohotarhaan ja toivat uuden tilalle, mutta taisi mennä Niklakselta innostus hevosharrastukseen...

Lasten ponin tulo kesti noin tunnin (ilmeisesti oli vaikeuksia pyydystää sitä laitumelta tai jotain), mutta se oli onneksi pirteä ja pippurinen (tavalliseen ponityyliin varoiteltiin että se sitten puree ja potkii...), ja lapset tuntuivat hyvin viihtyvän. Parasta tallireissussa oli se hiljaisuus (uskomatonta kuinka lähellä kaupunkia olikin jo ihan maalla!) ja tietty hevosten rapsuttelu, Se itse ratsastus ei tosiaan noilla hevosilla mitään erikoista ollut, mutta jossei nyt muita paikkoja täältä löydy niin sitten tuolla tulee varmaan käytyä (ja toiveikkaina katsoimme että niillä oli kyllä vielä laadukkaamman näköisiä hevosia, mutta ne oli varattu siihen asuinalueen mainosparaatiin (kiinalaiset pojat täydessä ratsastusvaatetällissä hevosten selässä ja nättejä tyttöjä seisomassa rivissä kentän laidalla (ilmeisesti ratsastus on siis miesten hommaa, ja tyttöjen hommaa on seistä nättinä vieressä...) joka myös rikkoi hiljaisuuden discopopin voluumin kasvaessa. Siinä vaiheessa me katsottiin parhaaksi poistua paikalta.

Kuva on naapurin Tanjan ottama, siinä heidän poika Elias yrittää tomerasti saada liikkeelle Petterin ratsua. "Mä haluan että tää hevonen juoksee" sanoi Elias, mutta hevonen ei valitettavasti/onneksi lähtenyt juoksemaan.

Japanin terveiset

Viime viikolla oli Kiinassa kansallispäivä. Suurin osa kiinalaisista sai kokonaisen viikon lomaa (miten kämäsesti meillä juhlitaankaan itsenäisyyspäivää, kysyn vaan!) ja huonoimmissakin työpaikoissa oli kolme päivää lomaa. Petterin toimisto oli viikon kiinni, ja me oltiin pohdittu että kierrettäisiin Kiinan nähtävyyksiä sitten. Meitä kuitenkin opastettiin, että silloin kun kaikki kiinalaiset ovat lomalla, ei kannata Kiinaan jäädä pyörimään, vaan ottaa lippu minne vaan ja lentää pois.


Siispä suuntasimme Japaniin. Japanin ja Kiinan välit ovat kauppamielessä kukoistavat (tosiaan suurin osa meidänkin päivittäistavaroistamme haetaan japanilaisista tavarataloketjuista), mutta keskivertokiinalainen suhtautuu hieman nuivasti Japanian kansaan, toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen. Kerratkaa historiaa jos ei muistu mieleen mitä silloin tapahtui. Silti Japani on kiinalaisten suosituin matkakohde, osittain varmaan siksi että se on lähellä, sieltä saa (kiinalaisten mielestä) syötävää ruokaa, ja kirjoitusta pystyy hämärästi tulkitsemaan (japanilaiset käyttävät kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ja lisäksi äännepohjaisia merkkejä, mutta nuo kuvamerkit ovat tosiaan ihan samat).

Meidän japaninmatkalla ei tullut ihan kamalasti kiinalaisia vastaan, turistikohteissa oli ryhmiä, jotka tuntuivat kotoisilta, mutta muuten kuljettiin aika reppumeiningillä itsenäisesti pitkin maita ja mantuja. Naran puistossa törmättiin kahteen suomalaiseen, tutkivat karttaa siinä ja miettivät missä on etelä. Suomalaiseen tyyliin pidettiin turpamme kiinni ja käveltiin pois. Ei sitä Japaniin olla tultu suomalaisten kanssa juttelemaan.

Meillä oli suomesta hankitut RailPassit (niitä ei saa ostettua Japanista, kun ovat vaan ulkomaalaisille tarkoitettuja) ja niillä junilla ajeltiin ympäri ämpäri. On ne ihme vempeleitä, Petteri voi teknologiafriikkinä kertoa lisää, mutta jotain kertoo se että me oltiin ajateltu että joka toinen päivä istutaan junassa ja vaihdetaan paikkaa ja joka toinen päivä katsotaan nähtävyyksiä, niin junamatka rannikolta toiselle ottikin sitten vaan 2-3 tuntia... Cool!

Aloitettiin Kiotosta, ja siellä hämmästytti oikein kaupungin Kouvolamaisuus. Siis pitäisihän sen olla kohtuu iso kaupunki, mutta ihan Kouvolalta se näytti. Kiinaan verrattuna korvia hiveli ihana hiljaisuus (japanilaiset on kyllä tosi erilaisia kun kiinalaiset, tykkäävät hiljaisuudesta, joka kiinalaisille on ihan kaikista kamalin kauhistus!), ja ihan erilaiselta myös näytti (tosiaan matalia kerrostaloja, aika tiiviissä ajoittain, mutta silti ihan eri tavalla ihmisen mittakaavassa kun meillä Kiinassa korkeat talot ja leveät tiet). Japanin kaupungit on kuitenkin vähän vanhempia, ja näyttää sellaisilta 70-80-lukulaisilta, niin siinä mielessä ulkonäkö on ehkä hieman Kiinaa ränsistyneempää. Kiotossa asuttiin Gionin alueella, joka on vanhaa geisha-talojen seutua (heti ekana iltana vilahti ohi geisha taksiin, ja muutenkin ihmisiä kulki yllättävän paljon perinteisissä asuissa) ja käytiin temppeleissä.

Suurin osa matkasta majoituttiin japanilaisiin ryokaneihin (majataloihin), joissa oli yhteiset (erikseen toki naisille ja miehille) kuumat kylvyt ja tatamilattioilla patjat. Muutama kerta kokemukseen kuului myös japanilainen kaiseki-illallinen (josta petteri voi myös meidän (vastuutaan väistelevänä mutta siitä huolimatta) ruokablogivastaavana kertoa tarkemmin) ja joka paikassa aamiaiset oli perinteisiä japanilaisia. Noh, sen voin sanoa että mä en ihan osannut arvostaa...


Kiotosta matkattiin kohti Japanin Alppeja, siellä oltiin Matsumoton lähellä Asama Onsenissa (Japanin Kuusankoski) yötä ja käytiin Kamikochin luonnonpuistossa vaeltamassa. Lähdettiin 4 tunnin reitille ajatellen että se on varmaan mummojen mukaan laskettu 4 tunnin reitiksi, mutta olikin melkein 20 km! Eipä paljoa evästauoille pysähdytty. ;-) No ei, kyllä sitä varmaan jaksaisi jos vähän treenaisi, mutta Kiinassa kävelyt on jääneet vähän hissiltä -taksille ja kaupan ympäri linjalle....


Alppien jälkeen juna suhautti meidät meren rantaan, Matsushiman kaupunkiin, joka oli turistoitunut kalastajakylä (en ole ikinä syönyt niin tuoreita katkarapuja...) joka on lueteltu jossain Japanin kansallismaisemissa yhdeksi kolmesta kauneimmista. Siellä oli pieniä saaria paljon, ja vaikka puusto oli ihan erilaista havua kun suomessa, maisemasta tuli mieleen paljon Suomen rannikko. Ilmakin oli vielä +25 auringossa eli ihan Suomen kesä, niin tuntui hyvältä maata kalliolla kuuntelemassa lokkien huutoa. (varsinkin kun jalat oli vielä ihan rikki siitä vuoristolenkistä...). Kylän kaikki aktiviteetit (paitsi lasimuseo ja soittorasiamuseo, jotka jätettiin tahallaan välistä, jälkeenpäin mietti että olis kyllä ehkä pitänyt nähdä ne soittorasiat) ehti hyvin suorittaa puolessatoista päivässä, ja sen jälkeen siirryttiin sitten jo kohtuullisen levänneenä Tokion sykkeeseen.

Tokio oli hieno. Ei voi muuta sanoa. Mä en ollut kamalan innoissani sinne menossa (kun näitä Aasian suurkaupunkeja katsoo ihan elääkseen...) mutta olihan se virkistävää vaihtelua sille landejapanille. Ja vaihteeksi sai muutakin ruokaa kuin kalaa ja ampiaisen toukkia...


Syötiin siellä hyvin ja katseltiin kaupungin korkeita taloja, mutta paljon jäi näkemättä (ei ihan samalla tavalla nähtävissä puolessatoistapäivässä kuin noi pienemmät paikat), joten sinne lienee joskus palattava! Tokion jälkeen yövyttiin vielä yksi yö Narassa (siellä oli myös paljon temppeleitä ja puistossa kesyjä peuroja, ei mikään hyvä piknikpuisto, kun peurat oli oppineet tunkemaan nenät turistien taskuun ja kaivelivat sieltä herkkuja...). Sieltä sai kuitenkin hyvin viimehetken tuliaiset ja niin pieneksi kaupungiksi siellä oli loistava ravintola-kahvila-baarivalikoima, joten sitä voi kyllä suositella.


Yhdessä kaupassa oli ikkunassa kassi jonka printissä luki selvällä suomenkielellä Kiitos! Heihei!, ja se oli pakko saada japanin tuliaisiksi. Suomenkieli oli jotenkin ihan yliedustettuna siellä, yhdessä t-paidassa luki Tippa Tappa ja tuopin kuva, sekin oli varmaan jotenkin suomi-friikkien paita. Ja kyllä ne Japanilaiset tiesivät paljon Suomesta (enemmän kun kiinalaiset) kaikki olivat heti että Finlando, yes,yes, sauna yes yes. :-)

Eilen lajiteltiin kuvia, täytyy iskeä tänne kunhan saadaan valittua parhaat (nyt parhaita oli vielä n. 300 kuvaa, joten ehkä hieman pitkästyttävää katsoa ne kaikki...)