Nĭ hăo vai ní hăo?

on muuten pirullista yrittää kirjoittaa noita toonimerkkejä suomalaisella näppiksellä... Ainoa mikä olisi vielä pirullisempaa olisi yrittää kirjoittaa niitä kiinalaisia merkkejä...

Otsikon kysymys on kompakysymys. Eilen, kolmannella kiinan tunnilla, opimme että jos on kaksi kolmannen toonin sanaa peräkkäin (kuten otsikon hei-lauseessa), voi ensimmäisen kolmannen toonin puhumista jouduttaakseen korvata toisella (kuten jälkimmäinen kirjoitusasu kertoo). Muuten sitten kannattaakin olla niiden toonien kanssa tarkkana, mandariinikiinassa siis on neljä erilaista tapaa sanoa sama sana, ja kaikki tarkoittavat eri asiaa. Ensimmäinen tooni on tasainen ja korkea (mulle aika helppo, mulla on aika kimattava ääni noin muutenkin). Toinen on alhaalta ylös (vähän niinkuin kysymyksessä, jos käyttäisimme sellaista kieltä jossa intonaatiota käytettäisiin kysymyksen muodostamiseen, mutta englannista sen voi kuvitella, tämä on osoittatunut mulle kaikkein vaikeimmaksi). Kolmas on semmoinen ymmärtäväinen niekaus, nii-i, joka empaattisille ihmisille (kuten esimerkiksi minä) tuntuu aika luontevalta. Neljäs on lyhyt käskevä tipautus ylhäältä alas, ja tätä kun kiinalaiset sanoissaan viljelevät niin koko ajan tulee sellainen olo että mitäköhän se käski nyt mun tehdä. Ei välttämättä mitään, tooni vaan erottaa esimerkiksi "hevosen" ja "äidin" toisistaan.

Meidän kolme ensimmäistä tuntia on mennyt lähinnä siihen että olemme opetelleet tuottamaan kiinalaisia ääniä. Ilme on tärkeä, oppikirjamme oikein kehotti matkimaan kiinalaisia ilmeitä jotta ääni tulisi ulos oikein. Niitä sitten harjoiteltu. Ei ihan peilin edessä mutta melkein. Meidän oppikirjamme nimi on "Chinese made easier" - kuvaavaa, että kiinaa ei varsinaisesti voi tehdä helpoksi, mutta tuossa se on yritetty tehdä helpommaksi.

Helpotus on ilmeisesti se että äänteitä on verrattu englannin äänteisiin. Meille taas se aiheuttaa extra-päänvaivaa kun pitää miettiä ensin kiinasta englantiin ja englannista suomeen. Kiinan äänteen ovat ilmeisesti jonkin verran lähempänä suomea kuin englantia (me ollaan hämmästytetty meidän opettajaa Floraa osaamalla sanoa ai, ei ja ou ihan tuosta noin vain vaikka nuo diftongit ovat yleensä ulkomaalaisille oppilaille kuulemma niin vaikeita). Lukuunottamatta erilaisia s-äänteitä. On itikan dzz, käärmeen tzzzz, lespaava ss, vielä on tulossa dhzz, thzzz, ja muutama muu (me ei olla vielä päästy ihan kaikkia äänteitä läpi, mutta j ja qikin sanotaan jotenkin ässämäisesti täällä).

Ensimmäisellä tunnilla meidän piti täyttää kaavake jossa kyseltiin että mikä on meidän tavoite kiinan kielen suhteen, kuinka paljon aikaa aiotaan harjoitella tuntien lisäksi (niitä on kaksi kertaa vkossa 1.5h), ja onko ymmärtäminen ja puhuminen meille tärkeämpää kuin lukeminen ja kirjoittaminen. Olavi (Petterin työkaveri, joka on meidän kanssa samassa oppiryhmässä), oli ilmeisesti kirjoittanut paperiin että olisi kiva oppia kirjoittamaan, joten kun olemme käyneet numerot ja värit jne. läpi, on niihin kaikkiin opiskeltu myös se kiinalainen merkki (numeroihin kaksi, simplified versio ja sitten vanha kiinalainen versio (sitä käytetään pankeissa kun ne on niin monimutkaisia että väärentäjät ei osaa niitä)). Kauhea riesa, että terkkuja ja kiitokset vaan Olaville, jos sattuu tätä lukemaan.

No ei, ihan vakavasti ottaen, ennenpitkään meidän "Chinese made easier"-kirjakin luopuu pinyinistä (jota siis käytetään meille länkkäreille tulkitsemaan miten merkki pitäisi lukea, paikoitellen auttaen noiden toonimerkkien kanssa, mutta paikoitellen ei, jolloin vaikka osattas lukea kirjaimet hienosti saatetaan ravintolassa tilata teen sijaan "isoveljen vaimoa"), joten niitä merkkejä on vaan pakko oppia tunnistamaan. Itse olen päättänyt vetää rajan siihen, eli että haluan oppia tunnistamaan tiettyjä merkkejä, mutta niiden piirtäminen on vaatii sitten niin tarkkaa kättä ja muistia (ei nämä kiinalaisetkaan muista ulkoa sellaisia merkkejä joita eivät paljoa käytä), että sen jätän suosiolla muille. Olavi saa mun puolesta harjoitella sitä ensi vkolla kun me ollaan rantalomalla, ja sillä on itekseen noita tunteja. (Olavi on muuten kotosin Iisalmesta, että jos sieltäpäin kotosin olevat lukijat on kadottaneet jonkun Olavin Jyväskylän kautta maailmalle niin sen löytää sitten täältä.)

Ilmeisesti siis meidän "Chinese made easier"-kirjallakin on joku raja. Että johonkin asti voidaan helpottaa mutta sitten on vaan opittava. Itseopiskeluun se ei siis sovellu, mutta onneksi meillä on Flora, jonka kiinan ääntämys on sangen selkeää, ja joka muistaa kehua meitä aina kun onnistutaan sanomaan pienikin sana oikein, "veery standard". Floralla ei ole myöskään vielä kertaakaan pinna palanut meidän kanssa, sitä varmaan lohduttaa, kun muut tuskailee äänteiden kanssa niin Petteri hokee siellä tunnilla jatkuvasti että "tämä on ihan helppoa, paljon helpompaa kun luulin". Voin vannoa että se ihan varmasti valehtelee, mutta taitaa ite uskoa omaan valheeseensa sentään! :-)

Muilla suomalaisilla on vaihtelevia kokemuksia kiinankielen opettajista. Joku opettaja oli tosi tiukka ja huumorintajuton, ja seurasi hulluna oppisuunnitelmaa, ja kun siltä oli kysynyt jotain, oli vastaus aina ollut, että opitte sen myöhemmin. Toinen suositumpi (ja kalliimpi) opettaja on opettanut käytännön Kiinaa (sekä kieltä että kulttuuria), lähinnä kertonut missä kannattaa shoppailla ja mitä mistäkin kuuluu maksaa. Sen tunneilla on ilmeisen onnistuneesti harjoiteltu tinkimistä, alakerran Bernadett on todella oppinut sen taidon ja on suureksi avuksi kun pitää jossain ostaa jotain järkevään hintaan. Bernadett on unkarilainen nuorirouva joka on kaikista positiivisin tuntemani kiinalaisen keittiön tutustuja, hän aina hehkuttaa "I LOVE pig's ears, I LOVE the fat and the brains" ja kaikki kiinalaiset kuulemma tuovat hänelle kaikkia erikoisia eläintenosia, ja niistä Bernadett kokkaa maukkaita ruokia miehelleen Atillalle.

Mutta siis kiinanopettajista, niin meidän Flora on toistaiseksi ollut mun mielestä ihan hyvä yhdistelmä kuria ja leppoisuutta, me käydään kirjaa läpi aina tunnin aluksi ja sitten lopuksi harjoitellaan jotain käytännön sanoja (kun kirjassa ei olla vielä oikein päästy lauseisiin asti...)

Kiinalainen taksinnappaus

Siis niille, jotka ovat ihan yössä, niin tiedoksi että Kiinassa on paljon ihmisiä. Kun sanon paljon, tarkoitan että ihan järjettömän paljon. Niin paljon että Helsingistä käsin sitä on vaikea kuvitellakaan. Mm. se pikkukaupunki jossa käytiin toissa vkonloppuna on 300 000 ihmisen kylä. Täällä on enemmän miljoonakaupunkeja kuin missään. Eikä se yhden lapsen politiikka tunnu olevan ihan niin tiukka kun annetaan ymmärtää, yksilapsisia perheitä on paljon, mutta kyllä erityisesti heti kaupungin ulkopuolella näkee myös sisaruksiakin.

Täällä on ilmeisesti ollut aina aika paljon ihmisiä, tämä kulttuuri tuntuu jotenkin sopeutuneen siihen. Siihenhän voi sopeutua monella tavalla. Japanissa myös väestötiheys (sehän on taas aika pieni paikka, varsinkin täältä Kiinasta katsoen) on huima, ja siellä on käsittääkseni (mun Japanian kulttuurintuntemus on aika heikkoa, ja tämä Kiinan kulttuurin tuntemuskin perustuu vaan muutaman vkon haparoiviin kokemuksiin, joten mua ei välttämättä kannata kaikessa uskoa...) kehitelty aika tiukat käyttäytymissäännöt jotta ihmiset pystyisivät elämään ahtaasti ja lähellä toisiaan.

Täällä Kiinassa on valittu toinen tie (kiinalaisittain dao, tahi vanhaan tyyliin tao). Täällä käyttäytymissäännöt ovat väljemmästä päästä, ja ahtaasti ja lähekkäin eläminen sujuu periaatteella "jokainen huolehtikoon omistaan".

Käsitys siitä ketkä on "omia", on onneksi aika laaja, kiinalaisilla on laaja verkko tutun tutun tuttuja, joita koetaan velvollisuudeksi auttaa. Täällä kun oli se maanjäristys hiljan, niin jossain uutisoitiin että siinä mielessä tilanne oli kiinalaisittain historiallinen, että ensimmäistä kertaa kiinalaiset lähettivät apua toisille kiinalaisille JOITA EIVÄT MILLÄÄN TAVALLA TUNNE. En tiedä oliko jutussa perää vai ei, mutta se kertoo myös sen että mikä voi olla vaikeutena kun täällä yritetään puhua ympäristöasioista tms, että sen pitäisi jollain tavalla koskettaa näitä "omia" ennen kun sillä on merkitystä? No en tiedä, tämä voi olla hätiköityä, kyllä täällä ainakin paljon niistä ympäristöasioista puhutaan, enkä tiedä onko toi lehtijuttu noista maanjäristysavustuksistakin vaan kateellisten panettelua.

Mutta siis takaisin käytöstapoihin. Kiinalaiset eivät varsinaisesti meitä kohtaan vielä kamalasti töykeyttä osoittaneet, mutta kyllä välillä huomaa että meidän ongelmat ei ihan kamalasti jaksa kiinalaisia kiinnostaa (esim. kassalla luottokortin kanssa puljaaminen, niin kassaneiti usein käyttäytyy kuten hänelle on aivan sama saatko nämä ostokset tehtyä, mitäs tulet tänne tollaisten vaikeiden ulkomaankorttien kanssa (ja btw. ne ulkomaankortit toimii yleensä kassoilla kuten paikallisetkin, ne on vaan kumman näkösiä, niin pitää kutsua viisi kaveria ihmettelemään ja puistelemaan päätään) tai kun menen taloyhtiön toimistoon kysymään postia (käyn siellä aina samalla asialla ja osoitan kaappia jossa on postia, mutta koska en osaa sanoa asiaa kiinaksi niin minun pitää odottaa "englanninkielistä" palvelua, jolle osoitan samaa kaappia, ja saan vasta sitten postini (sen jälkeen kun ensin minulle kerrotaan että ei täällä mitään ole, kyllä me soitettaisiin teille jos teillä olisi jotain postia, ja oho, onhan sitä täällä kuitenkin, ja meille on joko soitettu a) kiinaksi b) lankapuhelimeen poissaollessamme tai c) ei ollenkaan))) ja on muutamia tilanteita joissa kiinalaisen käytöksen voisi tulkita töykeydeksi (jos ei jaksaisi aina ajatella että se on vaan sitä kun on totuttu elämään ihmispaljouden keskellä).

Yksi näitä asioita on jonottaminen. Kotona naureskeltiin kun luettiin uutisia siitä kuinka olympialaisten alla Pekingissä opeteltiin jonottamaan. Ei naureta enää. Eikä ole muuten oppi levinnyt tänne Kiinan sisäosiin. Täällä jonottamisen käsite on ihan erilainen, sen näkee liikenteessä ja muualla. Eli siis jonon sijasta ihmiset liikkuvat tavoitepistettä kohti sellaisena epämääräisenä virtana. Ihan ekana ei kannata olla, on turvallisempaa mennä massan mukana ja tehdä sitten niin kuin muutkin tekee kun ollaan päästy mihin ikinä jonotetaankin, mutta kannattaa paikantaa se rohkea joka menee ekana ja pujotella itsensä mahdollisimman lähelle. Jos esim. seisoo kassalla sen takana joka maksaa, kiinalaiset tulkitsevat sen niin että sinähän et ole ihan varma haluatko vielä seuraavaksi maksaa, kun et ole jo tunkenut tavaroitasi ja rahoja siihen kassa-neidille tyrkylle. Silloin se ei varsinaisesti ole kiilaamista jos he menevät siihen ensin, sinähän et siihen niin kovasti halunnutkaan.

Sama koskee takseja. Niitä on täällä paljon, ja yleensä sellaisen saa kohtuullisen helposti, mutta on aikoja ja paikkoja, joissa taksia haluavia on enemmän kun niitä on tarjolla. Silloin tuntuu olevan yleensä voimassa se sääntö että se kenen käsi on ensin ovenkahvalla (riippumatta siitä kuinka kauan taksia on odotettu, kuka sen on viittilöinnyt pysähtymään, tai kenet taksikuski on kyydiksi paikantanut), saa taksin. Paitsi silloin kun säännöt eivät päde (joka voi olla milloin vaan) jolloin se joka istuu ensimmäisenä taksissa sisällä on kyydin saanut. Eilen yllätin itseni kiinalaisuuden elkeistä, kun olin menossa Petteriä tapaamaan Decathloniin (urheiluvälinekauppa) ja olin odottanut taksia jo ainakin kaksi minuuttia. Taksi pysähtyi kadullemme, ja näin kuinka siihen oli astumassa joku mies. Juoksin taksin ja miehen väliin, kuuntelin sen kiukkuista manausta (josta en onneksi ymmärtänyt mitään) hyppäsin kyytiin ja paukautin oven kiinni. Mulkaisin sitä vielä ylemmyydentuntoisesti että kehtaatkin kiukutella, aikuinen mies.

Kyllä musta vielä kiinalainen tulee... Kun tulen Suomeen ihmiset on varmaan kauhuissaan mun uusista kiilailukyvyistä.

P.S. Petteri sanoo että sitä kohtaan olla yleensä tosi kohteliaita kaikkialla. Tämä voi olla joku nais-mies-juttu (tästä lisää feministi-tilitystä myöhemmin). Tai sitten johtuu siitä että Petteri on pitkä ja komea (erityisesti komea, saanko korostaa!) länkkäri, ja mä olen tämmöinen pätkä ja epämääräisesti aasialaisen näköinen (että hyvässä lykyssä kävisin kiinalaisesta, mutta kun en osaa edes kiinaa, niin olen varmaan jonkun epämääräisen vähemmistökansan edustaja...)

Itseä etsimässä

Ennen kun me lähdettiin tänne niin Kea (tiedättehän kaikki Kean? Jos ette niin kannattaa tutustua) sanoi että, ajatteles kuinka jännää mennä sinne kun voit tutustua itseesi ihan uudella tavalla. Kun ei siellä ole ketään (paitsi Petteri) joka tuntisi, niin ei kukaan odota käyttäytyvän "niin kuin ennenkin", eikä kukaan suhtaudu mitenkään aikaisempien kokemusten perusteella.

Se oli jännittävä ajatus, tietysti samalla aika pelottava. Mitä mä olen jos mun aiemmat tekemiset ei merkitse mitään? Minkälaisena muut mut näkee jos eivät yhtään mitään minusta tiedä? Mikä on sitä olennaisinta minua, joka kulkee mukana vaikka ympäristö ja asiat ympärillä muuttuu? Pelottavinta tietysti oli miettiä, että entäpä jos mä en tykkää siitä minusta?

Nyt ollaan täällä kuudetta viikkoa ja muutamia asioita olen jo oppinut itsestäni. Ja joitain asioita joiden olen luullut olevan osa minua, olen kadottanut. Esimerkiksi pitkät hiukset!

(Tämä välikevennyksenä ettei mene liian syvälliseksi)
Eilen sitten uskaltauduttiin parturiin, monen päivän pohdinnan jälkeen. Me oltiin internetistä printattu kuvat että millaset tukkamallit (mulla oli kuva Eva Longorian tukasta http://www.hairfinder.com/celebrityhairstyles/eva-longoria2.jpg), mikä oli äärimmäiseen tarpeeseen, sillä kumpikaan meistä ei halunnut peruskiinaritukkaa, eikä parturi-kampaamossa osattu sanaakaan englantia.





Me mentiin sinne ja pantomiimeiltiin saksia. Sen ymmärsivät ja laittoivat meidän ensin hiustenpesuun ja päänahan hierontaan. Oli ihanaa.

Sillä aikaa olivat soittaneet englantia puhuvan kaverin paikalle, joka tuli sitten tulkkaamaan, Petteri selitti mitä se halusi, ja mä sanoin että samalla idealla kun kuvassa, eli kerroksittain, mutta pidempänä). Longer toisti se tulkki. Great.

Saksia käsitellyt mies vaikutti ihan asiansa osaavalta, ja tutkiskeli mun tukkaa ja kuvaa ja pohdiskeli että saisikohan tästä tuollaisen. Sitten alkoi napse käydä. Petteri oli ollut jo puoli tuntia valmiina kun mä pääsin pesulle ja tukkaa oli multa lähtenyt aika lailla. Eikä muuten ollut longer kun siinä kuvassa. Sitten alko muotoilu, ja sen lomassa parturi vielä vähän napsi, ohensi ja lyhensi, ja sitten asetteli tukan. Oli ihan samanlainen kun kuvassa. Menin maksamaan ja ne selitti että Petteri oli jo maksanut. Petteri oli luullut maksaneensa vaan omansa (60 yuania, eli 6 euroa) mutta ei, siihen sisältyi myös mun puolentoista tunnin kampaamo. täällä voi oikeasti käydä kampaamossa vaikka pesemässä tukkansa päivittäin jos haluaa.

Mä ajattelin että seuraavaksi meen sen kuvan kanssa plastiikkakirurgille ;-))

Joo, mutta siis. Tukka ei ole enää pitkä. Identiteettikriisin poikasta pinnassa sen vuoksi, pakko myöntää.

Toinen identiteettihäiriö tulee siitä etten ole enää pieni. Olen aina tottunut olemaan pieni, mutta täällä olenkin XL-kokoa. Jos sekään menee. Hihansuut ja lahkeensuut ovat yleensä liian pienet, niistä menee vaan puolikas raaja läpi. Olen myös pitkä, ja lihaksikaskin. Suomessa todellakaan tuntenut itseäni millään tavalla urheilulliseksi, niin täällä olo on kuin treenatulla härällä. Kuntosalilla tunnen oloni ihan ammattilaiseksi juoksumatolla 2 minuuttia jaksavien paikallisten rinnalla (toki mulla on myös tosi personal trainer, Petteri vahtii vieressä ettei yhtään sarjaa skipata). Ja siis mä en ole ikinä oikein käynyt Suomessa kuntosalilla.... Kiinalaiset naiset on niin pieniä ja hentoja ettei niiltä millään luonnistu yhtä painavien kauppakassien kanto kun minulta! En tiedä onko se positiivista vai negatiivista, kaipa täällä pitäisi antaa jonkun toisen kantaa kassit muutenkin.

Positiivisia yllätyksiä on ollut muunmuassa se että mä olen hyvä uimari. Suomessa olen aina ajatellut että olen tosi huono uimaan (hädin tuskin koiraa jaksan päästä päähän), mutta täällä kun oltiin siellä aaltoaltaassa, niin mä olin yksi harvoista ilman pelastusliiviä ja opetin kiinalaisia kellumaan. Jos kiinalaisia on kuitenkin aika iso prosentti maailman väestöstä, niin maailman väestöön suhteutettuna mä olen ilmeisen hyvä uimaan.

Toinen yllättävä (ja täällä tuikitarpeellinen) ominaisuus jonka olen itsestäni löytänyt, on se että mä olen aika joustava. Mä kestän ihan hyvin sen että jos (tai siis täällä kun) suunnitelmat muuttuu, sekä sen jos (tai täällä siis kun) en tajua jossain yhtään mitään. Mä osaan jäädä oottelemaan ja ajatella että kyllä ne asiat selviää. Hassua että kotona on saattanut hermostua jos joku päivässä menee eri tavalla kun on suunnitellut...

Tällaista itsetutkiskelua tällä kertaa, täytyy lähteä kokemaan lisää niin oppii taas jotain uutta (mahdollisesti myös itsestään)!

Naapurin rouva

Eilen meille oli tullut kaasulasku. Täällä laskut tuodaan ovelle, ja kun emme olleet kotosalla (oltiin poliisilaitoksella kuvattavana, saadaan ilmeisesti se oleskelulupa ihan jo viikon päästä, mutta siellä piti käydä näyttäytymässä että on oikeasti olemassa) meidän kaasulasku oli annettu naapurille. Naapureilla on muutenkin koko ajan ovi rappukäytävään auki (ne varmaan ajattelee että mitäköhän meillä on salattavaa kun me pidetään ovea aina kiinni...) niin kun sitten tulin kotiin, huuteli naapurin mummu sitten minulle. Täällä isoäidit ja isoisät hoitelee usein lapsenlapsia kun vanhemmat käy töissä, meidänkin pihalla on valtavasti lapsia, mutta harvoin näkee niitä vanhempien kanssa, melkein anna mummut ja ukit niiden perään kattelee.



Meidän naapurin mummi on siinä mielessä erikoinen että hän osaa pari sanaa englantiakin, ja aikansa kiinaksi papatettuaan, sanoi että Gas, pay 2 yuan (eli 20 centtiä), or stop.



Eli jos emme maksa laskua, kaasua ei enää tipu. Onneksi tuo lasku pystytään vielä meidän palkalla maksamaan, enää piti vaan selvittää että missä. Mummu kerto osoitteen ja minä nyökyttelin. Suljin oven ja ajattelin että laitan laskun Petterin mukaan sen töihin jossa joku voi tulkita meille kadunnimen näistä hieroglyyfeistä pinjinksi (joka on siis kiinaa englanninkielisin kirjaimin kirjoitettuna). Puolen tunnin päästä ovikello soi ja naapurin mummu siellä oli että tulehan hän lähtee auttamaan sinua maksamaan laskun. Koitin selittää että vaikka olenkin kotona olen silti niin kuin töissä, enkä voi yhtäkkiä lähteä minnekään makselemaan (nämä laskut siis maksetaan ko. firman toimistoon, en tiedä kuinka paljon harrastavat pankkisiirtoja). Mummo oli sitten hädissään että anteeksi että hän tällä tavoin häiritsee, sorry sorry. Mä olin myös tuskissani että ei se nyt mitään haittaa, kiitoksia kun tarjositte apua ja kyllä me varmasti vielä tarvitaan teidän apua.


Illalla naapurin ovi oli kiinni. Mä olen ihan varma että nyt meidän naapuruussuhteet on ikuisiksi ajoisiksi tuhoutuneet kun en huolinut apua.

Action together! (Amazing Bus Race)

Viime vkonloppuna oltiin Petterin työporukan tiimipäivillä. Sinne sai työntekijöiden lisäksi tulla perheet mukaan, omalla kustannuksella tottakai. Niinpä minäkin pääsin mukaan, mikä oli sinänsä kivempaa kun yksinään toljottaa tvtä himassa. Ja veikkaan että Petterilläkin olisi saattanut tulla mua ajoittain ikävä ;-)

Etukäteen olimme saaneet ohjeet että tiiminvetäjät ovat vastuussa tiimistään ja perheensä tuovat perheestään ja joka tilanteessa sitten noudatetaan annettuja ohjeita. Ja pysytään ryhmässä. "Action together".

Täällä tuollaiset tiimipäivät ovat ilmeisen tärkeitä, kiinalaisille työntekijöille se yhteisöllisyyden tunne on tärkeä. Jos ei tiimissä tunnu tarpeeksi yhteisöltä, niin helposti jopa vaihdetaan työpaikkaa sen takia! Ja jos tiimissä taas on hyvä yhteishenki, saattaa kokonainen tiimi kerrallaan siirtyä aina työpaikasta toiseen.



Lauantai-aamuna sitten olimme ennen seitsemää määritellyssä kohtauspaikassa. "Late is not allowed". Bussimatkalla matkaoppaamme (matkanjärjestäjä oli joku paikallinen turismiyritys josta tuli oppaat, bussit ja muut järjestelyt) papatti pitkät pätkät ohjeita (joista me ei tietenkään tajuttu mitään) ja sitten viihdytti bussia laululla ja vitseillä. Bussilaisia kannustettiin myös laulamaan ja kertomaan vitsejä vuorotellen ja kyllähän he kertoivat (me ei edelleenkään tietenkään tajuttu mitään). Tätä kesti ensimmäiset pari tuntia (jotka olisi olleet niin makoisia unitunteja muuten) ja sitten pysähdyttiin lounaalle, ihan jees ruokaa ihan riittävästi.



Bussikuski ajoi huimaa vauhtia (bussifirman kyljessä oikein luvattiin että kuski olisi hullu tai leppoisa tai jotain sellaista) ja niinpä saavuttiin muutaman tunnin kuluttua kuumille lähteille (Shuzi? Shizi?) "West Grand Canyon of China", joka oli aika käsittämätön turistirysä. onneksi melko tyhjä sellainen, täällä turismi on aika polvillaan kun ei kukaan uskalla tulla koko Sichuaniin sen maanjäristyksen ja tulvien takia (jotka eivät siis vaikuttaneet tänne kaikkialle). Siellä oli kankaista tehtyjä kiinalaisia "muinaishahmoja" ja sitten kaikkia kangashyönteisiä yms. ja sitten erilaisia altaita. Kaikista paras oli aaltoallas, jossa oli sellainen pumppu joka parin minuutin välein heitti sellaisen parimetrisen aallon altaaseen. Aika voimalla myös. Taustalla oli kiinalaisittain miksattua diskojumputusta ihan täpöllä ja siellä lapset ja vanhat äijät bailasi pelastusliivit päällä odottaen seuraavaa aaltoa. Tunnelma oli melkoinen!



Vesileikkien ja palaneiden olkapäiden jälkeen hypättiin bussiin ja matkattiin Bamboo Sea-nimiseen paikkaan (semmoinen luonnonpuisto noin 300 km Chengdusta etelään), jossa oli siis paljon bambuja. Lauantai-iltana ei ehditty vielä siellä kiertää vaan syötiin illallinen (jossa oli paljon bambusta tehtyjä huonosti sulavia ruokia) ja sitten vietettiin vapaa-aikaa (=olutta ja korttipelejä) porukalla. Majoitus oli samassa paikassa missä syötiin illallinen, kolmen tähden hotelli ja se tarkoittaa tuolla maalla sitä että ei WC-pönttöä vaan reikä lattiassa, semisiisti huone ja sellainen kylppäri että piti käydä ostamassa uimatossut sitä varten. Eli kahden tähden hotellia mä en täällä halua nähdä...



Lauantai oli tosi mukava päivä, jotenkin kun kaikkea arjessakin tarvii ajatella, niin oli ihan mukava mennä vaan ryhmän mukana. Sunnuntaina meille selvisi että lauantai oli ollut ihan vaan alkusoittoa ja sangen kevyt päivä kiinalaiseksi ryhmämatkaksi.

Sunnuntaina seitsemältä hotellin väki tuli herättämään kaikki. Kauhea ryminä, kolkutteli ja bussikuskimmekin (jolla oli varmasti maakunnan kovaäänisin töötti) tööttäili ikkunan alla. Että ei ollut mahista nukkua pommiin. Sitten aamiaiselle ja kipin kapin bussiin (jolla ajettiin noin 500 m) ja siitä kävelylle. Opas käveli edellä papattaen kiinaksi ja kaikki seurasivat perässä ja ottivat valokuvia kun tuli paikka josta käskettiin ottaa kuva. luonnonrauhasta nauttiminen kaukana.



Kävelylenkin jälkeen bussiin ja seuraavaan paikkaan (bambumuseo), josta bussiin ja seuraavaan paikkaan. Siellä käveltiin ja otettiin sellainen cabel car (joka mulle hurjaakin hurjempi, se meni valtavan korkealla bambumetsän päällä ja juuri kun olin toiveikas että se parin kilsan kohdalla päättyisi, paljastui alamäki ja lisää ylämäkeä). Varmasti pisin mitä olen missään nähnyt ja toivottavasti myös pelottavin jolla joudun kulkemaan.



Sitten taas käveltiin, ajettiin bussilla ja käveltiin (ja lämpöä lähemmäs neljäkymmentä astetta) hiki virtasi ja meinasi huumorintaju loppua. Sitten pysähdyttiin lounaalle (bambuja ja sieniä lounaaksi, myös hyvää makkaraa ja savustettua pekonia), ja sitten taas etapit jatkui. Nähtiin upeita maisemia ja vuoren kylkeen pystytettyjä buddhalaistemppeleitä, ja niillä teki mieli rukoilla armoa lisäkävelyltä (yllättävää kyllä noi temppelit on usein kaikkein korkeimalla nyppylällä, ja rappusia aina riittää). Bambulaivoilla soutaessa kaikki lihakset jo huusi lepoa, ja kaikki vaatteet niin läpihikoiltu, että monet kiinalaiset vaan hyppäsi jokeen vilvottelemaan. Itse kylvettiin vaan hiessä ja nautittiin ryhmämatkalaisen arjesta. Todella vaan haaveiltiin tuntien bussimatkasta jolla voisi nukkua.

Tuo Bamboo Sea on kohteena sellainen että siellä on pakko mennä ryhmän mukana tai autokuljetuksella, ne nähtävyydet (vesiputoukset, temppelit yms.) on kuitenkin aika kaukana toisistaan että sen kävellen voisi nähdä. Mutta ryhmämatkalaisten on siis parempi varautua huimaan tahtiin ja fyysiseen rasitukseen.



Paluumatkalla nukkuminen osoittautui vaan haaveeksi, tie oli sen verran huonossa kunnossa ja kotiinpääsyä innolla odottavan kuskin vauhti niin kova että bussi pomppi aika muutaman metrin ilmaan joka kuopasta ja mä puristin rystysen valkosina Petterin kättä ihan varmana siitä että bussi joko leviää liitoksistaan tai kaatuu jossain vuoristotien mutkassa. Mieluummin olisin tullut jopa sillä cable carilla alas takasin sieltä vuorelta.

Lisäksi tvssä huusi täysillä vuorotellen joku kiinalainen talk show (tai siis paremminkin shout show) ja karaokevideot. Lähempänä Chengdua jouduttiin odottelemaan tiellä aika tovi kun hiilirekka oli kaatunut tielle (täällä rekat kulkee ihan käsittämättömien ylilastien kanssa) ja sen jälkeen pelotti vielä enemmän. Bussi veti niin kovaa kun se pääsi ja jos joku oli edessä, niin ajettiin perään ja käytettiin sitä jumalatonta tööttiä jonka ilmanvastus sai pienemmät autot luisumaan sivuun ja mopoilijat varmasti menettämään kuulonsa. Päästiin kuitenkin hengissä kaupunkiin ja kun Petterin työkaverit vielä pyysivät meitä mukaan syömään, oli pakko sanoa että sorry, nyt meidän pitää palkita itsemme länsimaisella ruualla. Mentiin Peter's Tex-Mexiin syömään lohturuuat ja palkitsemaan itsemme siitä että olemme kokeneet taas jotain auttamattoman kiinalaista.

Matkan kaikki kuvat: http://www.fototime.com/inv/33C695B2CCD6C3C

Ai niin ja näitä myytiin siellä monessa paikkaa. Jos joku tietää mitä ne ovat, otamme ilolla vastaan tiedon tai hyviä arvauksia!

Itsetehty pizza

Eilen tehtiin kotona itse pizzaa. Kuulostaa simppeliltä. 

Täältä saa kyllä ihan hyvää pizzaa (Pizza Hutista ja muutamista italialaisista ravintoloista) mutta yllättäen täältä ei kyllä gluteenitonta pizzaa saa mistään valmiina.

Kaupassakäynti on täällä aina jännittävää. Meillä on taloyhtiössä pikku elintarvikekioski josta saa mehua, jäätelöä ja karkkeja, sekä nuudeleita. Tien toisella puolella on parikin pikkukauppaa, joista saa mehua, jäätelöä, ja karkkeja, sekä nuudeleita. Sekä satunnaisesti jotain vihannesta, kuivattua lihaa, ja erilaisia soijakastikkeita. Me ostetaan näistä lähinnä sitä mehua, jäätelöä, karkkeja ja nuudeleita. Kilsan päässä on kauppakeskus jossa on Ito Yokado (japanilainen tavaratalo) jossa on alakerrassa semmonen Stockan herkun tyylinen ruokaosasto. Sieltä saa hyvin vihanneksia ja siellä on ihan kohtuullinen lihatiski ja pieni länkkäriruokien hylly (josta saa muroja jne.)

Lyhyen taksimatkan päässä on carrefour (about Prisman kokonen) jossa on valtava valikoima erilaisia soijakastikkeita ja riisiä. Siellä on myös yksi länkkärihylly josta saa muunmuuassa tomaattisosetta.

Ostin sitä sieltä ajatellen että joku päivä voisi tehdä pizzaa. 

Pidemmän taksimatkan päässä on Auchan, jossa on jo kokonainen länsimaisen ruuan osasto (ainakin kolme hyllyä), josta saa jo nachoja ja muuta sellaista. Sieltä saa myös kohtuullisen hyvin maitotuotteita (jotka muuten ovat kiinassa aika harvinaisia).

Ostin sieltä juustoa ajatellen että joku päivä voisi tehdä pizzaa.

Seuraava etappi oli jauhot. Kuten tiedätte, meidän piti vielä löytää gluteenittomia jauhoja. Niitä onneksi kiinasta löytää, täällä harrastetaan paljon papujauhoja, riisijauhoja jne. Ainoa vaan että kuinkapa ne erottaa vehnästä kun kaikkien kyljissä on yhtä eksoottiset kikkareet...

Toisella puolella kaupunkia on vielä Metro (semmonen tukkukaupan tyylinen) jossa kaikkissa kiinalaisissakin tuotteissa on hyllylapussa englannikielinen selitys. Sieltä ostin kaurajauhoja ja riisijauhoja. 

Kananmunat löytyivät ihan tosta vastapäätä, enää puuttui pari oleellista asiaa.

Hiiva. Kiinasta löytää kyllä kuivahiivaa, mutta se ei kuulemma toimi ihan kuin suomalainen. Petterin firman henkilöstöpäällikkö on asunut Suomessa ja lahjoitti meille ihan Rainbow-hiivaa. Kolme kallisarvoista pussia.

Leivinpaperia (tai siis korjaan, sellaista leivinpaperia johon taikina ei tartu) ei löydy Chengdusta. Kävin lainaamassa naapurin Tanjalta suomalaisen kestoleivinpaperin ja niin alkoi pizzan teko.

Taikinasta tuli yllättävän hyvä, jauhelihakin vaikutti ihan naudan jauhelihalta ja tomaattikastike onnistui hyvin. Uuni (joka täällä on harvinaisuus, kiinalaiset ei laita ruokaa uunissa) kuitenkin petti. Siinä on vain grillivastus ja kiertoilma, ja taikina jäi raaaksi.  Silti pizza oli todella herkkua ja tuntui ihanan kotoisalta.

Meidän kodista on pikkuhiljaa tullut mukava turvapaikka. Täällä kun sulkee ovet ja ikkunat (joista muuten tunkee naapurien huutelu tai syntikkamusiikki), laittaa Gilmoren tytöt pyörimään (tuotiin Suomesta mukana aarteina), ottaa uusista viinilaseista (kympillä 4 kappaletta) italialaista viiniä (Auchanista), ja sen jälkeen menee kylpyyn Body Shopin kylpyvaahdon sekaan (Singaporen tuliaisia) ja kuuntelee kynttilänvalossa Scandinavian Music Grouppia niin ajoittain unohtaa olevansa Kiinassa, ja unohtaa sen että asiat on vaikeita ja väsyttäviä. Turvapaikkaa täällä tuntuu tarvitsevan aika säännöllisesti.

Elämää helpottavia asioita on myös Skype (kaikki nyt Skypettämään!) ja Facebook. Tuntuu että jollain tavalla on edes kiinni niissä ystävissä ja siinä elämässä jonka tunnistaa omakseen. Saa nähdä milloin tästä tulee meidän elämää.

Kiinalainen matkatoimisto...

No niin nyt sitten (mitä ilmeisimmin) pääsemme lomallekin. Saatiin työlupahakemusprosessi käyntiin ja meidän pitäisi saada passit takaisin ensi vkolla ja oleskelulupa sitten parin vkon päästä, niin uskaltauduttiin varaamaan matka Thaimaaseen.Ctrip.com -niminen webbisivu on ollut ihan luotettavan oloinen, me onnistuttiin aiemmin varaamaan sieltä ja jopa peruuttamaan ihan webbisivulta suomalaisella luottokortilla kiinan sisäisiä lentoja. Ulkomaan lentoja ei voi varata webbisivuilta vaan sinne pitää soittaa.

Keräsin rohkeutta soittamiseen ja yllätyin positiivisesti että kun linjalle valitsi että english service, niin oikeasti sai myös englannikielistä (ja ihan hyvää englantia) palvelua! Varasin siinä sitten lennot ja henkisesti varauduin kertomaan luottokortin numeron. Sen kysymisen sijaan täti puhelimessa kysyikin että ollaanko illalla puoli kahdeksalta kotona, kun joku tuo meille lentoliput. Sanoin että eikö nämä ole e-ticketit, ja vastaus oli että tottakai ne on e-ticketit. Ne vaan tuodaan teille illalla, ja te maksatte ne silloin. Käteisellä. Tottakai. Milläpä muullakaan. Sitten vaan automaatilta hakemaan aika tukku seteleitä (näiden suurin seteli automaatista on 100 yuania ja liput makso 6700, joten nippu oli ihan näyttävä), ja laskemaan niitä kymmenen pinoihin pöydänreunalle.

Illalla sitten soi puhelin ja siellä oli joku kiinalainen mies joka sanoi kiinaksi päivää. Mä vastasin että Hello, ja sieltä takaisin "Ni Hao." uusi yritys. "Hello" "Ni Hao". Onneksi olen sen verran oppinut että puhelimessa ei kannata missään nimessä sanoa takaisin kiinaksi hei (vaikka sen verran jo osaisinkin), koska muuten tulee valtava papatus kiinaksi etkä koskaan saa tietää mistä oli kyse. Jonkun aikaa tervehdyksiä eri kielillä hoettuamme se mies tajusi että mä en aio "luovuttaa" ja yhtäkkiä vastatakin kiinaksi, ja kauhea toimistonhihitys taustalla se etsi toimistosta jonkun joka osasi englantia. Sen verran että pystyi kysymään multa englanniksi, että "Do you speak Chinese?" No veikkaapa! Arvaahan osaanko kiinaa, en ole vaan ymmärtänyt että halusitte että minä sitä puhuisin??!! Vastasin niin asiallisesti kun pystyin että "en minä puhu kiinaa", jolloin tyttö kikatti puhelimeen hermostuneesti ja sulki luurin.Eli vaikka tuo Ctrip.com palvelu osasikin ihan hyvin englantia, niiden paikallinen konttori ei selvästikään osannut...

Onneksi meille tuli meidän kiinteistövälitysfirman tyttö selvittämään jotain kaasulaskuja, ja käskettiin sen soittaa numeroon ja kysymään että mitäköhän sieltä soiteltiin. Tyttö soitti sinne ja selvitti asian (Ne halusivat matkatoimistolta varmistaa että tähän osoitteeseen ne liput tuodaan. Täällä monia asioita varmistellaan aika monesti ja vasta kun varmistelut on menneet ok niin sitten alkaa tapahtua... ja lipputoimiston kuriiri tuli sitten paikalle. Setä antoi meille lapun, jossa oli lennon aikataulut ja me iskettiin sille lähemmäs 700 euroa käteen. Oli siinä lapussa leima ja kaikki että kaipa sillä lentokentällä liput saa... Toivottavasti, sillä illalla sitten varattiin Thaimaasta hotellit Hua Hinista ja Bangkokista, ja nyt sitten on mitä odottaa!

(ilmeisesti noi on kohtuu luotettavia noi "e-tiketit". Täällä monet tilaa matkoja soittamalla jollekin "Annielle" joka lähettää äijän hakemaan rahat ja laittaa lentoliput (yleensä vasta edellisenä päivänä tai jotain). Me ollaan sen verran kontrollifriikkejä että haluttiin liput jo pari vkoa etukäteen)

Laiska sunnuntaipäivä

Tänään vietettiin laiskaa sunnuntaipäivää. Pikkuhiljaa oppii antamaan itselleen anteeksi sen ettei jaksa kesäkuumalla Tehdä isolla Teellä, ja nauttii vaan siitä että istuskelee iltapäiväteellä...



Puolenpäivän jälkeen lähdettiin kämpiltä kohti kukkakaupunkia (semmonen puistoalue aika lähellä meitä) ja käytiin siellä taideteollisessa museossa ja sitten istuttiin varjoisassa teehuoneessa nauttimassa luonnon tunnusta (melkein ei edes teiden melua kuullut, eikä ollut niitä korvankaivajia kilistelemässä tikkujaan... Täällä on puistoissa semmoisia setiä metallitikkujen kanssa, jotka maksua vastaan putsaavat puistossa istuvien korvat metallipuikon ympärille kääräistyllä pumpulitukolla. Ehkä mä oon epäluuloinen, mutta ei kiitos! Hartiahierontaakin on onneksi tarjolla ja se on huomattavasti miellyttävämmän oloista) ja juomassa teetä. Tilattiin kiinankielisestä menusta kaksi erilaista teetä (teen merkin Petteri oli tunnistavinaan) ja sitten kun setä tuli jotain selittämään, ymmärrettiin jotenkin että toinen oli lopussa ja tilattiin sitten kaksi samaa. Kaksi teetä tuli, ne maksettiin ja hetken päästä tarjoilijat kantoivat pöytään erilaisia ruokalajeja ja riisiä. Ei aavistustakaan, oltiinko me vahingossa tilattu jotain ruokaa, vai tuotiinko meille vahingossa jonkun toisen ruokaa, mutta maistettuamme totesimme että kaipa tähän aikaan lounas maistuisikin, ja ruuat olivat sangen hyviä (vaikka ei aavistustakaan mitä mahtoivat sisältää) ja söimme ja joimme teetä ja lepäilimme aikamme. Ruuan jälkeen pohdimme mitenköhän tämä maksupuoli kukaan ei tullut tarjoamaan laskua, ja sitä pyydettyämme saimme valtavan kiinankielisen selitysryöpyn. Ei auttanut muu kuin nousta pöydästä ja lähteä hissuksiin kävelemään porttia kohti, että josko joku ryntää peräämme laskun kanssa. Tuli sieltä setä jolta olimme tilauksen tehneet ja lasku oli kokonaista 48 yuania (vajaa 5 euroa) , joten ei siinä voinut pahastuakaan, todettiin vaan että täällä lienee totuttava siihen ettei vaan aina tajua mitä tapahtuu, oliko virhe meidän vai heidän vai menikö kaikki niinkuin kuuluikin, me ei vaan ymmärretty miten asioiden kuului mennä. Näistä tapauksista tulee varmaan paljolti niitä "meitä huijattiin" tarinoita. Ollaan päätetty opetella vähän relaamista ja antaa virran viedä, kyllä noi tilanteet aina selviää, eikä meitä ole kyllä vielä kertaakaan missään huijattu (ainakaan ei olla ymmärretty tulleemme huijatuksi ;-))

Sulateltiin ruokaa uima-altaalla ja vasta illan tullen hoidellaan asioita kuten ruokakaupassa käynti. Siitä toisella kertaa lisää, sekin on täällä varsinainen seikkailu (ja erilainen ihan joka ikinen kerta!).


Kattelkaahan edellisiä tekstejä uudemman kerran, Petteri on juuri laittamassa sinne kuvia!

Petteri: nämä kuvat on meidän kulmilta; ylemmässä näkyy Wangjiang -puiston paviljonki ja sen takana meidän talot (ne valkoiset korkeat), ja alemmassa on kuva meidän talon kohdalta joen toiselle puolelle.