Itsenäisyyspäivä

Viikonloppuna oli Suomen itsenäisyyspäivä. Tehän sen varmaan tiedätte, mutta tiedoksi että kyllä sitä osataan täälläkin juhlia! me saatiin jo noin kuukausi sitten kutsu "Suomen 90-vuotisjuhlaan" (korjattiin kyllä myöhemmin että 91 vuottahan tässä on oltu itsenäisiä)...

Mä en ole varmaan koskaan viettänyt itsenäisyyspäivää niin patrioottisissa merkeissä, minä ja Petteri vietettiin aamupäivä etsien Suomen kansallislaulua internetistä kuunneltavassa muodossa (lopulta ostettiin iTunesista, eihän se ole nationalistista varastaa kansallislaulua) ja juhlissa se laulettiin yhteislauluna (ei toki meidän ostaman laulun tahtiin, koska me myöhästyttiin mun manikyyrin takia noin tunnin verran pileiden alusta, mutta kynnet oli sitten sitäkin hienommat...) ja siellä oli myös Suomen lippu ja tietokilpailu Suomi-tietoudesta, mä yllätin itseni muistamalla kaikki Suomen presidentit aikajärjestyksessä, ja Petterin siitä että se muistaa tämän vuoden Miss Suomen nimen. Siis haloo, kuka muistaa Miss Suomen nimen???

Ruokana oli keitettyjä perunoita ja silliä, lohta ja perunamuusia jne... Ei maistunut yhtään kiinalaiselta (ravintola jossa bileet pidettiin on oikeasti italialainen ravintola, mut olivat onnistuneesti pidättäytyneet peston laittamisesta mihinkään). Jatkoille mentiin Shamrockiin (irkkupubi jota kaikki expatit "inhoo", koska kaikki muut expatit on siellä, mutta jonne kaikki menee kuitenkin koska kaikki tietää että kaikki muutkin löytää sinne tiensä kuitenkin), sieltä porukka lähti vielä paikalliseen yökerhosceneen (yökerhot on muuten yksi paikka jotka hyötyy siitä että väkeä riittää...)

Sunnuntain rokulipäivä vietettiin sitten katsoen Linnan juhlien kättelyä, se oli loistavaa viihdettä, mieluummin muuten katsoo sitä sitten sunnuntaina kun käyttää lauantai-illan siihen. Eli kaiken kaikkiaan, kynttilät ikkunalla jäi polttamatta, mutta muuten saatiin oikein isänmaallinen itsenäisyyspäivä! Hyvää seuraavaa vuotta Suomelle!!!

Puolen vuoden kuoppa

Pitkään on ollut hiljaista blogissa, sorry siitä. Meillä (ainakin mulla) on ollut vähän sellaista "kulttuuriväsymystä" tai matkaväsymystä, tai väsymystä olla vieraassa paikassa. Todennäköisesti osittain siksi, että arki alkaa jotakuinkin sujua, kaikki ei ole enää niin ihmeellistä/kiinnostavaa, ja toisaalta siksi että tajuaa että oikeastaan aika pitkä aika mennyt eikä vielä ehkä oppinut tarpeeksi. Mulla tuli myös Suomesta palattua hetkeksi sen asian tiedostus, että se Kiina jossa me asutaan (hienossa asunnossa, länsimaisia naapureita ympäriinsä, hurautetaan japanilaiseen tavarataloon tai saksalaiseen oluttupaan) ei taida kyllä olla Kiinaa laisinkaan. Siis voidaanko me sanoa että ollaan asuttu Kiinassa? Vai ollaanko me asuttu expattipehmusteissa ja aina välillä käyty kyläilemässä Kiinassa? Vaikea sanoa...

Kuoppaa on lisännyt vastoinkäymiset kiinankielen opiskelussa. Lähinnä mulla. Petterillä on selkeästi parempi visuaalinen muisti ja sillä tuntuu olevan kohtuu helppoa erottaa ne katiskat toisistaan, mutta ei mulla. Lisäksi opettaja tosiaan on ollut aika lailla kimpussa, että toonit ja suhut menee miten sattuu. Viimeinen pisara oli se kun Petterin autokuski rupesi avautumaan että "Petteri speaks so much better Chinese, your Chinese sucks". Mä olin ihan järkyttynyt. Mistä sekin mitään tietää, itekin puhuu jotain paikalliskieltä jota kiinaksi voi kutsua vain valtion viranomaiset...

Mutta tästä kiinankielestä on valjennut taas ihan uusia ulottuvuuksia. Siis se kuinka erilainen lähtökohta tässä kielessä on. Mä ymmärsin jo aiemmin että samalta kuulostavalla sanalla voi olla useita merkityksiä (niitä laillisia tavuja kun on aika vähän), mutta samalla kirjoitusmerkilläkin on, niin se puhuminen ja ymmärtäminen on tosiaan ihan kontekstipohjaista. Eli jos jonkun sanan sanoo irrallaan niin kukaan ei tule tajuamaan mitä tarkoitat. Ja jos osaa vaan irrallisia sanoja, niin good luck...

Joo mutta tämän tajuttuani (ja kannustuksen ansiosta) se kiinankielen opiskelun motivaatiokin on ollut aika nollassa, ja tietysti tämä kylmempi ja kostempi sää ei ole niin makeeta kun beachikelit, niin ei ollenkaan haittaa että edessä on parin vkon reissu Suomeen (sielläkin säät kuulemma ei mitkään aurinkoiset) ja sen jälkeen pian koittaakin Australian (ja mahdollisesti yhdistettynä Uuden-Seelannin) reissu. Eli jos jollain on jotain matkavinkkejä niille kulmille niin kommentteja kehiin.

Mumbai - Maailman paskin paikka

Tänään pääsi kokeilemaan intialaista "tehokkuutta". Tunnin lento Hyderabadista Mumbaihin teki 1,5 tuntia silmukoita Mumbain edustalla odotuskuviossa. Tästä seurasi se, että missasin illan viimeisen yhteyslentoni kohti Chengdua. Mutta ei toki ennen kuin taksikuski yritti kusettaa kymmenkertaisen maksun taksista. En maksanut, olin niin ärtyneellä tuulella. Katsokaas, Mumbain sisäisten lentojen kentältä pitää mennä taksilla n. 10 minuuttia kansainväliselle kentälle. Kansallisella kentällä ei ollut myöskään minkäänlaisia keinoja kommunikoida kansainväliselle puolelle esim. ilmoittaakseen että yksi matkustaja tulee myöhässä...

No, lento meni nenän edestä ja siitä toista yhteyttä selvittelemään. Sitä mentiin lentokentän kaukaisimpaan nurkkaan jonnekin ihmeelliseen takahuoneeseen lattialla lojuvan jätteen ja yltä näkyvän taivaan välistä. Mainitsinko että Mumbain kansainvälinen lentokenttä on homeinen murju joka käyttää rakennustyömaan ja purkutalon välimuodolta. Joka se kyllä onkin.

"Toimistossa" selvisi että sinä iltana ei mun lentoyhtiö kyennyt mitään järjestämään eikä oikein kiinnostanutkaan kun toinen lentoyhtiö oli se joka oli myöhässä. Samalla yritin selvitellä Leylan avulla SMT:n salaista 24H-numeroa, joka aikanaan mutkien kautta löytyikin. Sillä sinänsä ei tässä vaiheessa ollut väliä koska kaikki soittoyritykset kilpistyivät India Mobilen ilmeiseen mainoslauseeseen "verkko varattu". Go indians!

Siitä sitten lentokenttähotellia etsimään, jotta saisi seuraavan lennon etsittyä rauhassa, nukuttua ja ehkäpä syötyäkin. Hotellitiskiä etsiessäni (lentokenttä on myös layoutiltaan ihan vessa, ei pelkästään ulkonäöltään ja hajultaan) tuli joku lentokenttävirkailija selittämään että hän voi bookata hotellin ja oli oikeastaan soittanut jo Sofiteliin josta ne lähettää auton. Väsymyksestä turtuneena sanoin että "ok, whatever". No, varoituskellot rupesivat kuitenkin kilistämään, kun auto tuli eikä se ollut ensinkään sofitelin vaan jonkun ihan toisen. Väsymyksen ja ärtymisen määrä oli kuitenkin sen korkuinen, että valmistauduin vetämään kilarit jos jotain hämärää hommassa olisi. Onneksi tuokaan hotelli ei ollut kovin kaukana, ja ihan hyvin liikennöidyn tien varrella. Hotellissa heti kysyin hintaa, ja vähän kakisteltuaan sanoi ihan kohtuuttoman luvun. Ilmoitin että tuskin ja sanoin että lähden vetämään. Mies tiskin takana rupesi avautumaan että "mikä hinta olisi sopiva", etten voi lähteä kun "rekisteröinti on kesken" ja että "kyyti hotellille pitää ainakin maksaa". Ilmoitin vaan että " ei tasan tarvitse" ja kävelin laukkuineni kadulle. Mies jäi mölisemään sinne jotakin vartijoidensa kanssa.

Seikkailut kuitenkin jatkuivat, otin hotellin edestä riksan ja pyysin intercontinentalille (jonka näin lentokentälle mennessäni), ja lupasin maksaa ylenpalttisen summan siitä että veisi perille ilman kummempia säätöjä. No hotellilla mies ryhtyi kuitenkin ahneeksi eikä suostunut oikein antamaan vaihtorahaa. Pyysin hotellin vartijan apuun ja maksoin vain mittarin mukaan, kymmenesosan alkuperäisestä tarjouksestani. Olisi suostunut yhteistyöhön hyvällä, mutta ei, halusi ryhtyä ahneeksi...

Buukkasin intercontinentalista huoneen ja sinne päästyäni kello oli n.2 yöllä. Soitin aiemmin mainittuun 24h-numeroon (hotellihuoneen puhelimesta, koska verkko oli vieläkin varattu), josta selvisi, että ainoa järjellinen yhteys kotiin lähtee samana aamuna 5.45. Eli 1,5 tuntia aikaa nauttia hotellihuoneesta! No, pikainen kylpy ja matkatavaroiden järjestelyä, ja takaisin kentälle.

Lentokentällä sai taas nauttia huonosta palvelusta, oudosta mutta kauhean tiukasta byrokratiasta, homeisita fasiliteeteistä ennen kuin nyt olen juuri pääsemässä koneeseen, josta 15 tunnin kuluttua olen toivottavasti kotona...

Jos suunnittelette Mumbaihin menoa, niin minulla on vain yksi neuvo: älkää.

[Kirjoitettu 4.30 Mumbain lentokentällä, takana pari nukkumatonta yötä ja viikon verran erilaista reissailua.]

Epilogi: Loppulento meni ihan mukavasti ja kun perjantai-iltana siinä kymmenen maissa saavuin Chengduun, on pakko myöntää että koskaan ei ole ollut yhtä kotoisa olo palata paikkaan josssa kaikki on siistiä, hyväkuntoista, luotettavaa ja järkevää.

Ruokablogi: Sichuanilainen keittiö, osa 1

Tätä aihetta on lupailtu pitkään, ja nyt se tulee: ruokaraportti kiinalaisesta ruoasta.

Tieto numero yksi: kiinalainen ruoka ei ole ollenkaan sellaista kuin Suomen kiinalaisissa ravintoloissa. Tai ei ainakaan sichuanilainen!

Tieto numero kaksi: vanhan vitsin mukaan kiinalaiset syövät kaikkea muuta nelijalkaista paitsi pyötää. Tämä pitää paikkansa - ajoittain syömässä käydessä olo on kuin Pelkokertoimessa.

Tieto numero kolme: sichuanilainen ruoka on tulisinta kiinalaisessa keittiössä, eli chiliä käytetään erittäin runsaasti tuomaan tulisuutta (la), sekä sichuaninpippuria tuomaan omalaatuista suuta turruttavaa tunnetta (ma). Näiden makujen yhdistelmä eli ma la on usean sichuanilaisen ruokalajin ytimessä.

Tieto numero neljä: sichuanilaiset rakastavat hot pottiaan, ja vievät uuden vieraan aina syömään ensin sitä. Tässä öljyisessä isossa pyttipannun ja fonduen risteytyksessä toteutuvat kaikki edelliset kohdat täydellisesti.

Sichuanilainen hot pot (http://en.wikipedia.org/wiki/Hot_pot) on siis ruokailukokemus joka kuuluu jokaisen Chengduun saapuvan matkailijan pakollisiin tehtäviin. Kyseessä on siis sichuaninpippurilla maustetussa chiliöljyssä tapahtuva ruokien kypsentäminen ja syöminen hyvinkin foduen tyyliin. Hot pot -ruokailu on mukava sosiaalinen tapahtuma, jossa kaikki seurueen jäsenent istuvat keskellä pöytää olevan suuren hot potin äärellä (pöydässä on kaasukeitin öljyn pitämiseksi kiehuvana) . Ruoka-aineita poimitaan öljystä ja syödään sitä mukaa kun ne kypsyvät. Öljystä nostetuaan ruoka-aineet dipataan sesamiöljystä, osterikastikkeesta, valkosipulista ja korianterista tehtyyn seokseen, jonka tehtävänä on sekä antaa suupalalle lisää makuja, että poistaa ylimääräiset chiliöljyt makupalasta. Hot potissa voidaan kypsentää ohuita filesuikaleita, salaattia, sieniä ja tofua, mutta todelliset herkkusuut valitsevat lehmän kurkkutorvea, lehmän ja kanan vatsalaukkua, hanhen kieltä, kanan varpaita ja muita erikoisuuksia valikoimaansa. Pelkkää erikoisuuden tavoittelua ei näiden eläimenosien valinta ruokalajiin kuitenkaan ole, vaan ne ovat juuri perinteistä hot potin sisältöä - hot pot on saanut alkunsa torikauppaista, jotka pyttipannumaisesti yhdistivät ja kypsensivät toripäivän ylijäämäosat keskenään kiehuvassa chiliöljyssä yhdessä syötäväksi.

Ulkomaalaisen mielestä hot pot saattaa olla turhan tulinen, sichuanin pippurin maku hieman liian outo, sekä ruoan ylenpalttinen öljyisyys saattaa tuntua aluksi raskaalta. Mutta paikalliset rakastavat tätä annostaan, ja syövät sitä mielellään vähintään kerran viikossa!

Josta päästäänkin toiseen Sichuanilaiseen erikoisuuteen eli sichuaninpippuriin (http://en.wikipedia.org/wiki/Sichuan_pepper, hua jiao eli kukkaispippuri). Tätä pippuria käytetään mausteena suuressa osassa sichuanilaisia ruokalajeja, ja sen erityinen ominaisuus on sen aiheuttama turruttava tunne suussa - pippuria onkin ennenaikaan käytetty puudutusaineena hammasoperaatioissa. Kukkaispippuri on kuvaava nimi pippurille, sillä se maku on erittäin voimakkaasti aromaattinen ja kukkainen - niin paljon että se voi tuntua länsimaisen mielestä lähes kemialliselta.

Sichuanilaiseen keittiöön liittyy paljon muitakin ruokatyyppejä ja -lajeja kuin hot pot, joista tutuimpana voisi mainita ehkä parhaiten länsimaiseen makuun sopivan, kanaa, maapähkinöitä ja kuivattua chiliä makeassa kastikkeessa yhdistävän gong bao ji ding:n eli kung pao -kanan. Mutta näistä lisää ensi kerralla!

Kuvia päivitetty

Nyt ehdin lisäämään kuvia aiempiin teksteihin; ainakin E'mei Shanista, Japanin matkasta, ja Moon festivalista.

Oodi TVlle

Tämä on puheenvuoro syrjityn ja halveksitun terapiamuodon puolesta. Te jotka puhutte TVn turruttavasta voimasta ja paheksutte ihmisiä, jotka tuntikausia viettävät TVn ääressä kun voisivat sen sijaan tehdä jotain (teidän mielestänne) hyödyllistä, te ette tiedä mistä puhutte. Olen itsekin ehkä joskus alentunut sellaiseen älymystösnobbailuun että olen haukkunut TVtä turhaksi, mutta voi, nyt minä olen nähnyt sen kajon. Sen joka lohduttaa, virkistää, saa hetkeksi unohtamaan ympäröivän maailman paineet ja odotukset, tuo olohuoneeseemme elementtejä tutusta ja turvallisesta.

Ikean huonekalut on ihan jees, mutta TV on varmasti suurin viihtyvyysmomentti meidän kotonamme. Täällä ollessa TVn merkitys on kasvanut arvoon arvaamattomaan. Sieltä näkee tutut hahmot (Gilmoren tyttöjä pyöritetään toista kertaa ympäri ja ne tytöt on jo kuulkaa kuin meidän ystäviä), kuulee tuttuja kieliä ja sen luokse ei tarvitse mennä. Se on siinä ja odottaa, uskollisesti sitä hetkeä kun meillä illalla töiden ja kaupunkisompaamisen ja ravinnonmetsästyksen jälkeen on aikaa hetki lämmitellä sen hukkaenergiassa. Silloin keitetään kuppi teetä (teekään ei saa niinä hetkinä olla liian kiinalaista, mieluiten dean&delucaa tai jossei ihan sitä niin ainakin celestial seasonsia ällösiirappiseni "viisauksineen") ja katsotaan ketä tuttuja olisi näkyvissä, onko ystävämme piruileva House, kenties neuroottinen Monk vaiko Mythbustersin pojat? Voi TV, mitä me tehtäsikään ilman!?

Viikonloppuna meidän TV-elämämme sai lisäaspektin: asennettiin TV-kaista.net koneelle, eli nähdään Suomen tvtä tunnin verran jäljessä nauhalta. Heti katsottiin uutiset ja Stromsö ja ihmeteltiin että onpa teillä kurjat säät ja paljon vapaa-aikaa... Syy tähän asennukseen oli varsinaisesti se Tallitähdet-finaali, hassua kattoa horse shown tuttuja maisemia täältä käsin. Friikkiä.

Kauan eläköön TV! 

Emei shan ja agressiiviset apinat

Viime viikonloppu oli taas Petterin työpaikan tiimipäivät. Ja minä mukaan, tottakai (no oli siellä muitakin perheenjäseniä, joten en ollut ihan ainoa kummajainen. sitäpaitsi melkein kaikki Petterin työkaverit jo osaa odottaa sitä että olen joka paikassa, ja vähän vaikuttaa jopa siltä että niistä se on ihan mukavaa. kummia nämä kiinalaiset...).

Meillä on täällä ympäristössä paljon kohteita jonne ollaan suunniteltu viikonloppumatkoja, mutta jotenkin nämä viikonloput tuntuu luisuvan käsistä. Siksikin oli tosi hienoa nyt päästä yhteen must-kohteeseen ja tämä oli kyllä sellainen että kuka meille ikinä tuleekaan kylään (vaikka pikkuhiljaa alkaa epäilyttää että kukaan ei koskaan tule...) niin tänne kannattaa lähteä viikonlopuksi!

Perjantai-iltana ajettiin linja-autolla Emeishanin kaupunkiin vuoren juurelle, ja siellä oltiin yötä kiinalaisessa kylpylässä. Japanin kylpylät oli hienostuneita ja hillityjä, ja aivan pikkuriikkisiä verrattuna tähän mestaan. Kylpyläosastoon astuttiin sisään ja siellä oli iso allas, paljon porealtaita, jäävesiallas, höyryhuoneita, kivimattoja (niissä oli mukava köllötellä lämpimien kivien päällä) ja vaikka mitä. Hetken siellä pyörittyämme ihmettelimme Olavin tyttöystävän Hannan kanssa että mihin ihmeeseen ne pojat onnistui livahtamaan kun ei niitä missään näy. Kävi ilmi että tämä kylpylähuone oli vasta alkua, ja pojat ihmettelivät samoin ulkopuolella jossa oli kellualtaita ja kuumavesialtaita monessa kerroksessa, altaasta kohoavia tanssilavoja, grillikojuja ja baaritiskejä. Uskomattoman iso mesta.

Lauantaina ajettiin ylöspäin vuorelle ja kierrettiin temppeleitä. Mä en ihan jokaiseen jaksanut kiivetä (olin vähän kipeänä, ja koitin sitten välttää kävelyä niin paljon kun mahdollista. Petteriä "harmitti" kun piti mennä joka paikkaan hiihtohisseillä... Kaikki Petterin tiimiläiset tuli vuorotellen kyselemään että kuinka voin ja jaksanko nyt varmasti joka olisi ollut varmaan ihan söpöä ellei se olisi ärsyttänyt niin paljon :-)), mutta kun on niitä nähnyt kymmenen, toiset kymmenen on aika samannäköisiä. Siis arvostamme historiaa, ja eri uskontojen pyhiä paikkoja ja silleen, mutta... Matkaohjelmassa meille oli luvattu söpöjä apinoita, mutta ne oli ihan törkeitä ja kamalan aggressiviisia, pöllivät ihmisiltä kasseja ja hyökkäsivät porukassa päälle, lopulta piti ostaa bambukeppi jolla sitten osoteltiin niitä. Kun niiden silmien eteen laittoi kepin niin tajusivat vihjeen, ilmeisesti ovat saaneet selkäänsä kerran jos toisenkin. Ilmeisesti kiinalaiset ei tajua että jos niitä turistit ruokkii niin oppivat aika huonoille tavoille.

Illalla ajettiin kaapelivaunulla ihan vuoren huipulle ja mentiin ajoissa nukkumaan, jotta varmasti päästiin ylös auringonnousuksi. Emei-shanin (elikkäs Emei vuori) huipulla on iso kultainen buddhapatsas ja ns. Golden summit jonka auringonnousut ovat legendaarisia. Eikä suotta, valehtelematta parasta mitä ollaan Kiinassa tähän mennessä koettu. Paikka on korkealla ja alla näkyi pilvimeri, josta sitten nousi aurinko pilvien päälle. Kun aurinko nousi kansanjoukko (tottakai siellä oli muitakin, mehän ollaan Kiinassa) kansanjoukko hurrasi, enkä voinut olla ajattelematta että on se hienoa että maailmassa on paikka jossa jokainen auringonnousu on juhla! Tunnelma oli melkoinen ja maisemat aivan uskomattomat. Kunhan saadaan kuvia niin näette...

Kaikenkaikkiaan reissu oli kevyempi kuin edellisellä kerralla, ehkä me ollaan totuttu?

Kiinalaiset Tallitähdet

Facebookissa jo kuhistiin edellisellä kerralla kun käytiin kokeilemassa kiinalaista tallimeininkiä, mutta siitä ei ikinä tullut kirjoitettua mitään kun väliin tuli kaikkea (olympialaiset (joista niistäkin pitää kirjoittaa ja laittaa tänne 4000 kuvaa hevosista), Suomen matka, Japanin matka ja öh, elämä). Mutta siis jo kerran oltiin käyty kokeilemassa niin nyt viikonloppuna mentiin jo kokeinein elkein (Petterin assari oli tilannut meille auton ja selittänyt missä talli on (me ei tiedetä edes osoitetta mut nyt toisen kerran jälkeen osaisin ehkä neuvoa taksin sinne. Toki taksia ei saisi ikinä takaisinpäin, niin landea se on, joten ollaan riippuvaisia järjestetyistä kyydeistä!)) ja meillä oli jo edellisellä kerralla ostettu 10-kerran kortti (ne oli eri reiluja ja suostuivat myymään meille "kokeilua" varten 10-kerran kortin, muuten paikka möi vaan 50-kerran kortteja...) kiinalaisella salanimelläni Lei La, joten maksustakaan ei tarvinnut osata keskustella. Siispä ilmaannuttiin yhteispohjoismaisen tiimimme kanssa (muutama lapsi ja muutama aikuinen) kanssa tallin pihaan ja järjestäydyttiin jonoon että kenelle hevonen ja kenelle poni ja kenelle vaan paikka katsomosta.

Talliympäristo on aika hieno, tallilla on hieno klubitalo (jossa tällä kertaa valmisteltiin jonkun asuinalueen mainostilaisuutta), kohtuulliset kentät, paljon pyöröaitauksia ja nurmikenttä. Maastoilua siellä ei ilmeisesti harrasteta, mutta jos on oikein vakuuttanut tallihenkilökunnan ratsastustaidollaan niin saa kuulemma mennä nurmikentälle ratsastamaan. Ratsastus on kiinalaisittain kallista (tolla 10 kerran kortilla 18 euroa tunti, johon olisi kyllä sisältynyt opetus (kiinaksi kuinkas muutenkaan)), ja vaikutti siltä että tallilla käy enimmäkseen uusrikkaita kiinalaisia jotka ovat jostain kuulleet että rikkaiden kuuluu ratsastaa... Suurin osa ratsastuksista tapahtuu ilmeisesti liinan päässä pyöröaitauksessa, nytkin siellä ollessamme siellä oli tyttö joka ihan siististi keventeli ja muuta mutta eivät päästäneet kentälle.

Kun meille odottelun jälkeen saapui yksi hevonen näytille niin ensiksi kiinalainen setä ratsasti sillä hetken (en tiedä miksi, näyttääkseen sitä vai herättääkseen hevosen vai mitä?) ja sitten mä ryntäsin innokkaana ratsastamaan (pois tieltä lapset ja muut, mä olen eka!). Yrittivät alkuun laittaa mua sinne juoksutusliinaan, ja kun lähdin tyynesti taluttamaan hevosta kentälle kiinalainen koitti kovasti ilmeisesti selvittää että olenko ollut hevosen selässä koskaan... Edellisen kerran kokemuksesta viisastuneena tiesin että ihan kamalan vaarallisia nämä kiinarihepat eivät ole, selkeästi ovat sitä mieltä että jos narun päässä ei kukaan seiso juoksutusraipan kanssa, se tarkoittaa ettei tarvitse juosta.

Tämänkertainen hevonen ei ollut ihan niin puukylki kun edellinen (tai sitten edellisen kerran järkytys oli suurempi kun oli vielä muistissa miltä Leksalla ratsastaminen tuntuu...) ja ravia päästiin parhaimmillaan kokonainen kierros kentän ympäri ilman pahempaa pumppaamista. Petterikin sai hevosen ja hetken liinajuoksutuksen jälkeen sekin päätettiin vapauttaa kentälle. Tulipa sillekin ihan liikuntaa kun puski hevostaan eteenpäin. Laukannostot eivät tällä kertaa onnistuneet, joku eri logiikka niissä pitää olla. Jostain syystä raippoja meille ei annettu ollenkaan, vaikka niillä näpäyttämällä olisi säästänyt hevosen kylkiä aika lailla. Paikallinen tapa läpsäyttää hevosta kaulalle ohjasperillä toimi ihan kohtuullisesti mutta kyllä en muista minkä hevosen kanssa olisi enempää raippaa ikävöinyt...

Suomalaisen tosi-tv-sarjan Tallitähtien (jotain suomen uutisia mekin seurataan, mä olen seurannut sarjan tiimoilta keskustelua tarkkaan vaikka itse sarja tänne näykkään :-( ) tapaan ei mekään ihan ilman dramatiikkaa selvitty. Ruotsalainen Niklas-herra oli ajattelut rohkaista mielensä ja koittaa ensimmäisen kerran ratsastusta ja jostain hänelle kaivettiin tallin surkein (ja ilmeisesti vanhin tai ainakin sairain) elikko. Keskimäärin tuolla hevoset oli ihan hyvin kohdellun näköisiä, mutta tämä oli ihan luuta ja nahkaa ja selkä aika kuopalla. Se yritti potkaista Niklasta selkäännöusun yhteydessä ja pukitti sitten sen alas, ja sitten kaatui eikä päässyt ilman kiinalaisten tallityöntekijöiden hätääntynyttä potkimista ylös... Ihan kamalan näköinen tilanne, ihan varmalta näytti että se ei enää siitä nouse. Nousi se kumminkin ja laittoivat sen ruohotarhaan ja toivat uuden tilalle, mutta taisi mennä Niklakselta innostus hevosharrastukseen...

Lasten ponin tulo kesti noin tunnin (ilmeisesti oli vaikeuksia pyydystää sitä laitumelta tai jotain), mutta se oli onneksi pirteä ja pippurinen (tavalliseen ponityyliin varoiteltiin että se sitten puree ja potkii...), ja lapset tuntuivat hyvin viihtyvän. Parasta tallireissussa oli se hiljaisuus (uskomatonta kuinka lähellä kaupunkia olikin jo ihan maalla!) ja tietty hevosten rapsuttelu, Se itse ratsastus ei tosiaan noilla hevosilla mitään erikoista ollut, mutta jossei nyt muita paikkoja täältä löydy niin sitten tuolla tulee varmaan käytyä (ja toiveikkaina katsoimme että niillä oli kyllä vielä laadukkaamman näköisiä hevosia, mutta ne oli varattu siihen asuinalueen mainosparaatiin (kiinalaiset pojat täydessä ratsastusvaatetällissä hevosten selässä ja nättejä tyttöjä seisomassa rivissä kentän laidalla (ilmeisesti ratsastus on siis miesten hommaa, ja tyttöjen hommaa on seistä nättinä vieressä...) joka myös rikkoi hiljaisuuden discopopin voluumin kasvaessa. Siinä vaiheessa me katsottiin parhaaksi poistua paikalta.

Kuva on naapurin Tanjan ottama, siinä heidän poika Elias yrittää tomerasti saada liikkeelle Petterin ratsua. "Mä haluan että tää hevonen juoksee" sanoi Elias, mutta hevonen ei valitettavasti/onneksi lähtenyt juoksemaan.

Japanin terveiset

Viime viikolla oli Kiinassa kansallispäivä. Suurin osa kiinalaisista sai kokonaisen viikon lomaa (miten kämäsesti meillä juhlitaankaan itsenäisyyspäivää, kysyn vaan!) ja huonoimmissakin työpaikoissa oli kolme päivää lomaa. Petterin toimisto oli viikon kiinni, ja me oltiin pohdittu että kierrettäisiin Kiinan nähtävyyksiä sitten. Meitä kuitenkin opastettiin, että silloin kun kaikki kiinalaiset ovat lomalla, ei kannata Kiinaan jäädä pyörimään, vaan ottaa lippu minne vaan ja lentää pois.


Siispä suuntasimme Japaniin. Japanin ja Kiinan välit ovat kauppamielessä kukoistavat (tosiaan suurin osa meidänkin päivittäistavaroistamme haetaan japanilaisista tavarataloketjuista), mutta keskivertokiinalainen suhtautuu hieman nuivasti Japanian kansaan, toisen maailmansodan tapahtumien jälkeen. Kerratkaa historiaa jos ei muistu mieleen mitä silloin tapahtui. Silti Japani on kiinalaisten suosituin matkakohde, osittain varmaan siksi että se on lähellä, sieltä saa (kiinalaisten mielestä) syötävää ruokaa, ja kirjoitusta pystyy hämärästi tulkitsemaan (japanilaiset käyttävät kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ja lisäksi äännepohjaisia merkkejä, mutta nuo kuvamerkit ovat tosiaan ihan samat).

Meidän japaninmatkalla ei tullut ihan kamalasti kiinalaisia vastaan, turistikohteissa oli ryhmiä, jotka tuntuivat kotoisilta, mutta muuten kuljettiin aika reppumeiningillä itsenäisesti pitkin maita ja mantuja. Naran puistossa törmättiin kahteen suomalaiseen, tutkivat karttaa siinä ja miettivät missä on etelä. Suomalaiseen tyyliin pidettiin turpamme kiinni ja käveltiin pois. Ei sitä Japaniin olla tultu suomalaisten kanssa juttelemaan.

Meillä oli suomesta hankitut RailPassit (niitä ei saa ostettua Japanista, kun ovat vaan ulkomaalaisille tarkoitettuja) ja niillä junilla ajeltiin ympäri ämpäri. On ne ihme vempeleitä, Petteri voi teknologiafriikkinä kertoa lisää, mutta jotain kertoo se että me oltiin ajateltu että joka toinen päivä istutaan junassa ja vaihdetaan paikkaa ja joka toinen päivä katsotaan nähtävyyksiä, niin junamatka rannikolta toiselle ottikin sitten vaan 2-3 tuntia... Cool!

Aloitettiin Kiotosta, ja siellä hämmästytti oikein kaupungin Kouvolamaisuus. Siis pitäisihän sen olla kohtuu iso kaupunki, mutta ihan Kouvolalta se näytti. Kiinaan verrattuna korvia hiveli ihana hiljaisuus (japanilaiset on kyllä tosi erilaisia kun kiinalaiset, tykkäävät hiljaisuudesta, joka kiinalaisille on ihan kaikista kamalin kauhistus!), ja ihan erilaiselta myös näytti (tosiaan matalia kerrostaloja, aika tiiviissä ajoittain, mutta silti ihan eri tavalla ihmisen mittakaavassa kun meillä Kiinassa korkeat talot ja leveät tiet). Japanin kaupungit on kuitenkin vähän vanhempia, ja näyttää sellaisilta 70-80-lukulaisilta, niin siinä mielessä ulkonäkö on ehkä hieman Kiinaa ränsistyneempää. Kiotossa asuttiin Gionin alueella, joka on vanhaa geisha-talojen seutua (heti ekana iltana vilahti ohi geisha taksiin, ja muutenkin ihmisiä kulki yllättävän paljon perinteisissä asuissa) ja käytiin temppeleissä.

Suurin osa matkasta majoituttiin japanilaisiin ryokaneihin (majataloihin), joissa oli yhteiset (erikseen toki naisille ja miehille) kuumat kylvyt ja tatamilattioilla patjat. Muutama kerta kokemukseen kuului myös japanilainen kaiseki-illallinen (josta petteri voi myös meidän (vastuutaan väistelevänä mutta siitä huolimatta) ruokablogivastaavana kertoa tarkemmin) ja joka paikassa aamiaiset oli perinteisiä japanilaisia. Noh, sen voin sanoa että mä en ihan osannut arvostaa...


Kiotosta matkattiin kohti Japanin Alppeja, siellä oltiin Matsumoton lähellä Asama Onsenissa (Japanin Kuusankoski) yötä ja käytiin Kamikochin luonnonpuistossa vaeltamassa. Lähdettiin 4 tunnin reitille ajatellen että se on varmaan mummojen mukaan laskettu 4 tunnin reitiksi, mutta olikin melkein 20 km! Eipä paljoa evästauoille pysähdytty. ;-) No ei, kyllä sitä varmaan jaksaisi jos vähän treenaisi, mutta Kiinassa kävelyt on jääneet vähän hissiltä -taksille ja kaupan ympäri linjalle....


Alppien jälkeen juna suhautti meidät meren rantaan, Matsushiman kaupunkiin, joka oli turistoitunut kalastajakylä (en ole ikinä syönyt niin tuoreita katkarapuja...) joka on lueteltu jossain Japanin kansallismaisemissa yhdeksi kolmesta kauneimmista. Siellä oli pieniä saaria paljon, ja vaikka puusto oli ihan erilaista havua kun suomessa, maisemasta tuli mieleen paljon Suomen rannikko. Ilmakin oli vielä +25 auringossa eli ihan Suomen kesä, niin tuntui hyvältä maata kalliolla kuuntelemassa lokkien huutoa. (varsinkin kun jalat oli vielä ihan rikki siitä vuoristolenkistä...). Kylän kaikki aktiviteetit (paitsi lasimuseo ja soittorasiamuseo, jotka jätettiin tahallaan välistä, jälkeenpäin mietti että olis kyllä ehkä pitänyt nähdä ne soittorasiat) ehti hyvin suorittaa puolessatoista päivässä, ja sen jälkeen siirryttiin sitten jo kohtuullisen levänneenä Tokion sykkeeseen.

Tokio oli hieno. Ei voi muuta sanoa. Mä en ollut kamalan innoissani sinne menossa (kun näitä Aasian suurkaupunkeja katsoo ihan elääkseen...) mutta olihan se virkistävää vaihtelua sille landejapanille. Ja vaihteeksi sai muutakin ruokaa kuin kalaa ja ampiaisen toukkia...


Syötiin siellä hyvin ja katseltiin kaupungin korkeita taloja, mutta paljon jäi näkemättä (ei ihan samalla tavalla nähtävissä puolessatoistapäivässä kuin noi pienemmät paikat), joten sinne lienee joskus palattava! Tokion jälkeen yövyttiin vielä yksi yö Narassa (siellä oli myös paljon temppeleitä ja puistossa kesyjä peuroja, ei mikään hyvä piknikpuisto, kun peurat oli oppineet tunkemaan nenät turistien taskuun ja kaivelivat sieltä herkkuja...). Sieltä sai kuitenkin hyvin viimehetken tuliaiset ja niin pieneksi kaupungiksi siellä oli loistava ravintola-kahvila-baarivalikoima, joten sitä voi kyllä suositella.


Yhdessä kaupassa oli ikkunassa kassi jonka printissä luki selvällä suomenkielellä Kiitos! Heihei!, ja se oli pakko saada japanin tuliaisiksi. Suomenkieli oli jotenkin ihan yliedustettuna siellä, yhdessä t-paidassa luki Tippa Tappa ja tuopin kuva, sekin oli varmaan jotenkin suomi-friikkien paita. Ja kyllä ne Japanilaiset tiesivät paljon Suomesta (enemmän kun kiinalaiset) kaikki olivat heti että Finlando, yes,yes, sauna yes yes. :-)

Eilen lajiteltiin kuvia, täytyy iskeä tänne kunhan saadaan valittua parhaat (nyt parhaita oli vielä n. 300 kuvaa, joten ehkä hieman pitkästyttävää katsoa ne kaikki...)

Työmatkalesken yksinäinen viikko

Tällä viikolla piti kirjoittamani paljon blogia. Kuvittelin tekeväni paljon roikkuneita töitä. Katsovani TV-tä, nyyhkyleffoja, lukevani pokkareita. Pääseväni vihdoin pinnalle roikkuvien kiinankielenläksyjen kanssa. Potevani ikävää ja surkuttelevani itseäni kun Petteri on Suomessa. Noh, juupa juu. Mä olen ollut sellaisessa sosiaalisessa pyörityksessä että joka päivä on ollut jotain, pelisessioita, tyttöjen pizzailtaa, illallisia, kirppareita, kyläilyä. Sosiaalinen elämä täällä on kyllä omaa luokkaansa. Tämä väliaikaisuus ja se että kaikki on samassa tilanteessa lähentää tosi paljon, ja nyt on tutustunut paljon ihan erilaisiin ihmisiin. Kauhean hyvin kaikki tuntuu tulevan juttuun, taustasta ja elämäntilanteesta riippumatta. Me ulkomaalaiset ollaan täällä pieni tiivis vähemmistö, ei edes niin että me suomalaiset, vaan yleensä ulkomaalaiset. Perjantaina kävin brittiläisen kauppakamarin järjestämässä Women in Business-lounaalla, ja siellä oli ilokseni myös muutama kiinalainen businessnainen, ja heidän kanssaan keskustelu oli todella mielenkiintoista. Toivottavasti näen heitä vielä sillä täältä on vaikeaa löytää kiinalaisia joiden kanssa voisi todella ajatella ystävystyvänsä ja juttelevansa. Vaikka ovathan kiinalaiset ystävällisiä: toissapäivänä mulle oli tulossa kukkia parvekkeelle kotiinkuljetuksella ja koskapa kuljettajapojat eivät osanneet paikalle eivätkä (tietenkään) englantia, niin olin hieman pulassa. Paikalle osui mies, joka oli käymässä meidän talossa (omistaa kuulemma sieltä asunnon jota näytti mahdolliselle vuokralaiselle), ja tämä täysin tuntematon mies käytti pari tuntia aikaansa selvittäen meidän kuljetusta ja tarkisti vielä että saatiin oikeat kasvit. Tai siis. Ei saatu ja setä selitti pojille että kipin kapin tuotte oikeat tilalle. itse en olisi saanut asiaa perille. Eilen sitten tuli oikea kasvi (monien puhelinsoittojen ja ihmettelyn jälkeen, alakerran suomalaisen rouvan ovelle...). Kuljetuspojat yrittivät periä uutta kuljetusmaksua mutta sitten tuli naapurin mummo hätiin ja sanoi että alkakaahan laputtaa, ite toitte eka väärät kasvit. Joten loppu hyvin kaikki hyvin. Mutta siis vaikka nämä kiinalaiset auttavat mielellään, eivät mielellään (syystä tai toisesta) kauheasti avaudu ulkomaalaisille. Yksi suurimpia syitä on varmasti kielimuuri...

Minunkin kiinankielen opiskelut ovat takunneet pahasti. Suomen reissun aikana jäin vähän jälkeen, eikä kiinniottamisesta oikein tunnu tulevan mitään. opettaja ei myöskään ole mitenkään liian rohkaiseva, selitti viime tunnilla kuinka syy siihen etten opi ääntämään oikein on se etten kuuntele tarpeeksi tarkasti. Koitin selittää että en vaan kuule eroa, mutta minulle selvitettiin että ei, ei en vaan yritä tarpeeksi... Täytynee yrittää kovemmin. Lähdenkin heti lukemaan kiinankielen läksyjä! Terkkuja sinne Suomeen!

Kiinalaista hupia, Mah jongia (tai siis ma jiang ja toonit päälle) ja karaokea

Viime viiko oli todella mukava. Keskiviikkona me "suomalaisrouvat" kokoonnuttiin Kiinan-veteraanin (kaikki jotka on asuneet täällä yli pari vuotta on musta jo ihan veteraaneja) Ninan luokse ja Nina opetti meille Mah jongia. Se oli todella mielenkiintoista ja hauskaa, säännöistä on tosi paljon eri versioita, eikä niitä osaa ulkoa erkkikään, mutta pelin kulku on sangen yksinkertainen niin siihen pääsee nopeasti mukaan. Eli ketä tänne sitten tuleekaan, tässä on pakollinen ohjelmanumero. Meidän taloyhtiössä on myös Mah jong-huoneet, jossa ilmeisesti automaatti asettaa nappulat oikeaan järjestykseen, ne on ainoat yleistilat jotka on ihan koko ajan varattuna. Pelin iloa ja jännitystä voi lisätä laittamalla rahaa panokseksi, mutta meillä ei nyt (vielä ainakaan) ollut.

Perjantai-iltana päästiin kokemaan myös muutakin tyyppillistä kiinalaista, nääs karaokea. Karaoke on kuulemma japanilaisten juttu. Mutta on se kiinalaistenkin. Ja meidän suomalaistenkin. Yllättävää oli se että me on onnistuttu asumaan täällä jo monta kuukautta ilman että me on päästy kokemaan tätä iloa. Täällä on joka kulmalla karaoke-mestoja, nimeltään KTV-ravintoloita. KTV-ravintoloiksi kutsutaan myös niitä paikkoja joissa vastakkaisen sukupuolen työntekijät pitävät seuraa ja juovat sun juomia. Nämä kaksi KTV-tyyppiä on vaikea erottaa toisistaan, tai sitten ei. Toiseen kuulemma menee myös nuorisoa ja toiseen lähinnä keski-ikäisiä äijiä... Me mentiin siis tähän karaokeversioon. Mukana oli Petterin kiinalaisia työkavereita ja sieltä saatiin semmoinen hyvin äänieristetty huone jossa oli ruotsinlaivan diskosta varaastettu sisustus ja paljon parempi baari. Olutta ja juomia, hedelmiä, popcornia ja pähkinöitä valui sisään hyvää tahtia (kopin vuokrasta maksetaan tuntihintaa johon sisältyy juomat). Kulmassa oli karaokelaitteet, jota kaikki kiinalaiset osasivat käyttää, ja pari mikkiä. Ne kaikki osasi myös laulaa, ihan sika hyvin, ilmiselvästi suosittu harrastus. Sieltä löyty yllättävän hyvä valikoima englanninkielisiä lauluja, ja niinpä minä ja Petterikin kiusattiin kiinalaisia korvia huutamalla mikkiin Dancing Queeniä (se Mamma Mia leffa (katottiin Suomessa tyttöjen kanssa) oli muuten mun mieleen, suosittelen kaikille naisille ja naisenmielisille, mieskauneutta mukavasti tarjolla) ja More than Wordsiä. Yksi Petterin kiinalaisista alaisista oli kova Dido-fani ja niinpä sen takia piti vetää muutama Dido-duettokin. Eipä ollut iso uhraus ikuisesta ystävyydestä!



Porukka oli oikeastaan innostunut lähtemään ulos, koska tämä viikonloppu oli "Mid-August Festival". Mid-august festival on yksi kiinalaisten isoista pippaloista, siihen liittyy paljon perinteitä, meille näkyvimpiä olivat Mooncaket (kakkusia jota jaetaan työkavereille, naapureille (en saanut meidän naapurin tädiltä...), kavereille, suvulle jne.). Se on semmoinen makea voitaikina, jonka sisällä on täyte, niitä täytteitä on paljon erilaisia, ehkä perinteisin (jota me saatiin ihmeteltäväksemme Petterin töistä) on suolattu keltuainen. Ihmeellinen yhdistelmä, ei pelkästään hyvän makuista...

Sunnuntai-ilta vietettiin kaksin, syötiin hyvin ja lähdettiin ulos juuri sellaisella hetkellä kun siellä alkoi tapahtua. Kansaa oli kaduilla ihan tolkuttomasti, kaikki matkalla meidän talon edessä olevan joen rantaan, lähettivät joelle kelluvia lyhtyjä ja taivaalle kynttilöitä pienissä silkkipaperisissa "kuumailmapalloissa". Ne oli todella kauniita, toivottavasti Petteri saisi tänne kuvia. Tunnelma oli tosi maaginen ja ei voitu vaan lakata ihailemasta sitä kauneutta. Istuttiin pitkään partsilla sitten vielä, ihmeteltiin kun lyhdyt pikkuhiljaa tippuilivat taivaalta, ja todettiin että tämä on kyllä hienoa. Meillä oli ihan tavallinen sunnuntai, eikä edes lähdetty mihkään (monet kiinalaiset menivät sinä viikonloppuna sukuloimaan, mekin oltais menty jos suku olis vähän lähempänä), ja silti saatiin kokea elämys jota ei osattu ollenkaan odottaa. se on täällä parasta.



Tänään olen taas tapellut kiinalaisten kukka-lähettien kanssa tuntikausia, kun ensin menivät väärään paikkaan, ja toivat väärät kukat ja puhuivat väärää kieltä. Ennenkaikkea sitä. Kehtasivatkin. Kyllä potutti. Noh, ihmetytti myös kun ohi mennyt mies, joka osasi sekä kiinaa että englantia, uhrasi pari tuntia aikaansa ventovieraan ongelmien selvittämiseen. En ehkä olisi itse niin tehnyt. Mulla on siis opittavaa!

Kiinasta ja Intiasta

Pitää mennä kauas, että näkee lähelle, sanotaan (ainakin Levottomien lopussa jos ei muualla). Kuten Leylakin tuossa kirjoitteli, käyminen Suomessa auttoi aivoja jäsentämään Kiinan kokemuksia yllättävän paljon.

Viime viikolla tulin takaisin Chengduun Hyderabadin, Intian kautta. Siellä ollessani tuli vertailtua näitä kahta täysin erilaista paikkaa keskenään. Ja vaikka molemmat maat ovat samantapaisessa tilanteessa, eivät ne paljoa kauempana toisistaan voisi olla.


Esimerkkinä kaupunkisuunnittelu: Hyderabad kasvaa täysin orgaanisesti vailla sen suurempaa keskitettyä suunnitelmaa. Jokainen uusi tie on mutkikkaampi kuin edellinen, uusiorakentaminen rönsyilee täysin satunnaisen oloisesti joka suuntaan pieninä laikkuina. Ja infrastruktuuri tulee perässä jos ehtii tai jaksaa. Tätä orgaanista tunnelmaa korostaa se, että juurikaan yli 10-kerroksisia taloja ei kaupungissa ole (suurin osa on alle 5-kerroksisia) ja se, että kaupungilla ei ole sellaista varsinaista "kauppakeskustaa" vaan on useampia osakeskuksia hajautuneena kaupungin alueelle. Hyderabadissa tietää että enää ei olla Kansasissa.

Chengdu sen sijaan on suunniteltu etukäteen huomattavasti suuremmalle ihmismassalle kuin täällä nyt on - kaikki tiet ovat vähintään 4-kaistaisia ja enemmän tai vähemmän viivottimella piirrettyjä, tieverkosto on esim. rakennettu pitkälle tänne kaupungin etelään ennen kuin kerrostalot alkavat kasvamaan valmiiksi laitetun infrastruktuurin sisäpuolelle. Talot ja talorykelmät ovat suuria ja mittakaavaltaan lähes epäinhimillisiä. Kaupungin kunto ja palvelujen taso ja näkö ovat kuin missä tahansa "sivistysvaltiossa".


Muutenkin Hyderabadissa huomaa, että Intia on vielä aidosti kehitysmaa (saako nykyään enää sanoa 'kehitysmaa', vai onko se 'kehittyvä maa'). Tiet, julkiset kulkuvälineet, oikeastaan mikä tahansa julkinen palvelu on paljon huonommassa jamassa kuin ainakin kaupungistuneessa Kiinassa. Intiassa esimerkiksi kierrätys tai luonnonsuojelu on vielä paljon kauempana arkitodellisuudesta kuin Kiinassa; julkisessa palvelussa joudutaan keskittymään Maslowin tarvehierarkian mukaisesti jokseenkin perustavanlaatuisempien tarpeiden täyttämiseen, kuten sähkön toimivuuteen tai teiden asfaltointiin.

Hintatasolta Intia saattaa olla ihan pikkaisen halvempi lähtökohtaisesti, mutta ei kauhean suurta kustannuseroa Kiinaan kuitenkaan ole.

Mutta: ruoka Intiassa on hyvää ellei jopa erinomaista. Johtuu varmaan kaikesta siitä kirkastetusta voista (ghee) mitä siellä käytetään. Niin, erityisen terveellistä se ei missään tapauksessa ole. Tulista myös ajoittain, mutta asuminen Sichuanissa on tehnyt tehtävänsä: voi mennä ruokatilauksissa ihan natiivivahvuiseen ruokaan silmää räpäyttämättä. Kanat ja lampaat saa curryynsäkin tarvittaessa luuttomina :) Ja erinäisissä naan-tyyppisissä leivissä käytetään muitakin jauhoja kuin vehnäjauhoja, esim. bataattia. Which is nice, tietenkin. Intiassa on eri alueilla hyvinkin erilaisia keittiöitä, joten nämä kokemukset pätevät erityisesti Hyderabadin alueen keittilln. Hyderabadin keittiön tyypillisin ruoka on Biryani, mausteinen paistettu riisi joko lihan tai kasvisten kanssa. Kaikenlaiset tandoori- ja jogurttikastikkeissa olevat annokset ovat myös tavallisia. Tarkempaa raporttia tulee myöhemmin jo luvatun ruokablogin muodossa.

Mielenkiintoinen knoppifakta Hyderabadista: kaupungissa on varsin merkittävä muslimiväestö ja juuri tiistaina sinne tullessani alkoi Ramadan. Onneksi ruokaa oli kuitekin tarjolla :) Asia sinänsä oli poikkeus edelliseen kertaan kun olin käymässä Hyderabadissa - silloin oli alkamassa vaalit ja siitä johtuen kaupungissa ei myyty alkoholia ollenkaan kolmeen päivään!

Paluu kotiin

Blogissa on ollut vähän hiljaista. Anteeksi niille, joita se kiinnostaa. Radiohiljaisuuden syynä on se, että ollaan oltu Suomessa (Petteri palasi viime vkolla Intian kautta Kiinaan jo, minä lähden huomenna KOTIA kohti). Hassua huomata että tuntuu siltä että pääsisipä jo kotiin (huomenna lähden matkaan). Petterin sielläolo tietysti vaikuttaa asiaan, mulla ei ehkä olis niin kiire jos se olisi vielä kanssa täällä, mutta kuitenkin... Suomeen oli hassu tulla, kun kaikki oli jotenkin niin ennallaan, mutta samalla itsellä oli kaikki muuttunut ihan totaalisesti. Ei ollut kotia, ei tuttua autoa, rutiinit töihinmenostakin oli mulla ihan kateissa, olinhan istunut pyjamassa palaverissa kuin palaverissa viimeiset pari kuukautta. En ollut myöskään ollenkaan varautunut (olisi pitänyt tajuta tietysti, mutta kokemattomuus kostautui) siihen pyöritykseen joka täällä odotti. Muutaman vkon sisään yritti nähdä kaikki kaverit ja sukulaiset (joita kaikkia ei muutenkaan nää kuin kerran vuodessa), halusi ehtiä nauttia Helsingin tutuista paikoista, ratsastamisesta, Alfasta (erityisesti nyt tällä kertaa, kun valtavaksi surukseni tajusin että sekin asia olisi ensi kerralla toisin), Leksasta. Lisäksi olin työmatkalla, ja työmatkan olemukseen kuuluu että töitä tehdään voimia säästämättä, yritetään nähdä ihmisiä, hoitaa asioita kasvotusten, suunnitella tulevaa, OLLA YKSINKERTAISESTI läsnä niin paljon kuin mahdollista. Ensimmäinen viikko meni ihan sosiaalisessa janossa (ei vaan ollut nähnyt ketään "omia ihmisiä" niin pitkään aikaan) ja silloin jaksoi täysillä buukata päiviin ja iltoihin menoa ja meininkin. Toisen vkon aikana alkoi vähän ihan fyysisesti väsyttää ja nyt viimeinen viikko meni oikeastaan tätä Alfa-asiaa työstäessä (todennäköisesti menee vielä ehkä viikko jos toinenkin, joten meidän blogiteksteissä koiruli varmaan seikkailee lukijoiden riesaksi asti), eikä sitten oikein riittänyt sosiaalinen kapasiteetti täyttämään niitä odotuksia joita oli Suomen-reissulle itse asettanut. Anteeksi ystävät, ensi kerralla tarmokkaammin.

Monet kysyivät että eikö kyllästytä vastata samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan. Ei kyllästytä. Mua pelotti että eikö kavereita kyllästytä kuunnella aina vaan Kiinasta ja Kiinasta. Meille ei ole viime kuukausien (tarkemmin ajateltuna koko elämän) aikana tapahtunut mitään niin henkisesti kasvattavaa kuin se Kiina, siksi me siitä jauhetaan koko ajan. Meidän aivot pyörittää sitä. Suomessaoloaikana sitä jäsensi, vastatessaan kavereiden kyselyihin sitä jäsensi, nukkuessaan sitä jäsensi, ja kaiken jäsentämisen jälkeen tulos oli tämä: Me taidetaan viihtyä siellä Kiinassa ihan kohtuullisen hyvin, ja siellä on kaikkea hienoa, ja kamalaa ja kaunista ja rumaa, niinkuin missä tahansa todellisessa elämässä. Pikkuhiljaa se alkaa tuntua tosiaan meidän todelliselta elämältä. Hui!

Tätä blogia alitajuisesti (ja muutamien ystävien seurassa ihan tajuisesti ja jopa ääneen) jäsenneltyäni, olen miettinyt että olisi kiva jos ystävät, joilla oli paljon kysymyksiä kun teitä nähtiin, kirjoittaisitte niitä tänne vaikka kommenttina, niin saatte vuolaampia vastauksia kuin niissä (liian) kiireisissä tilanteissa joissa teitä nähtiin.

Suomessakaan ei päästy eroon kiina-uutisista: HS kirjoittaa että Meilahden ala-asteella alkoi ensimmäiset A-kielenä kiinan opiskelut, ja luokka oli ihan täynnä innokkaita (tai vanhempien pakottamia). Siellä aloitti myös kiinalais-suomalainen ekaluokka joka opiskelee puoliksi kiinaksi (osan vanhemmat ovat kiinalaisperäisiä, tai toinen vanhempi, tai ovat asuneet lapsena kiinassa vanhempien mukana niin että voivat käydä koulua kiinaksi). Taitaa se Kiina olla tämän ajan Amerikka, sinne mennään kultaa vuolemaan, ja jossei itse päästä niin lähetetään lapset.

Alfa on poissa

Rakas koiramme Alfa nukkui pois rauhassa tänään neljältä iltapäivällä Espoossa, 17 vuoden ikäisenä.




Lämpimiä muistoja voi käydä muistelemassa seuraavassa osoitteessa
Muistoja Alfasta.

Markkinahumua

Tästä hintatasosta on ehkä mainittu muutamaan otteeseen, mutta ajattelin kirjoittaa ihan entryn siitä että mitä mikäkin täällä suunnilleen maksaa. Ennenkaikkea siinä toivossa että joku innostuisi suunnittelemaan tänne shoppailumatkaa. Tai jos joku suunnittelee matkaa ylipäätään niin voipahan vähän budjetoida.

Ajankohtaiseksi tämä entry tuli nyt tällä vkolla kun ollaan kierretty erilaisia ostospaikkoja, kun edellisenä kuukautena on ostettu ihan vaan välttämättömiä asioita (meillä on ollut kaksi lautasta ja kaksi mukia), niin nyt sitten ollaan jotenkin tajuttu että täällähän ollaan kuitenkin jonkun aikaa niin ei sitä ihan tyhjässä kämpässä tarvii elää. Aloitettiin turvallisesta Ikeasta (hintataso noin 40% halvempi kun Suomessa, ostoskorin vakiointivälineenä täällä käytimme kymmentä lihapullaa: 15 yuania (hieman alle puolitoista euroa)).

Taksimatka sieltä kotiin: aloitusmaksu 5 yuania ja 2 yuania kilometri. Tätä en osaa edes laskea prosentteina, mutta sikavähän. Jos taksi on uudempi ja siinä on sähköllä toimivat ikkunat (ja ilmastointi, mutta ennen kaikkia siis noi ikkunat), aloitusmaksu on huimat 7 yuania.

Ilman noita vakioivia ostoskorijuttuja on hintatasoa vähän vaikea määritellä, jotkut asiat ovat todella edullisia ja toiset (ilman meille avautuvaa logiikkaa) sitten tosi kalliita. Ja meidän mielestä ihan sama kama voi jossain maksaa ihan muuta kuin toisaalla. Esim. ravintolat. Chilikanan saa jostain puolellatoistaeurolla ja jostain viidellä. Meidän kiinalaisen ruuan makuhermot eivät ole ilmeisesti vielä kovin kehittyneet, koska meidän mielestä tuo euron kana on lähes poikkeuksetta parempaa kun viiden euron kana. Mitä kalliimmassa kiinalaisessa syö sen kikkailevampaa on ruoka, ja meille yksinkertaisuus (esim. että tunnistat mitä syöt) tuntuu olevan valttia.

Toissailtana käytiin länkkäriravintolassa, jossa oli kaikki ruuat oikeastaan hyviä ja aika eurooppalaista ruokaa (lohi maistui lohelta ja pihvitkään eivät maistuneet kiinalaisille), ja palvelukin melkein pelasi (ette uskokaan että se voi olla vaikeaa tuoda kuudelle ihmiselle kolme ruokalajia samoihin aikoihin!) ja jälkeenpäin tuskasteltiin että oli niin törkeän hintaista että mitenköhän nyt budjetti sen kestää. Juomineen maksoi yli 200 yuania henkeä kohden!! Jätän laskutoimituksen teidän huoleksenne. Taudilla on nimi: Kiinan-pihiys. Kun kaiken olettaa olevan ihan räkähalpaa, niin hinnat jotka kotona olisivat vähintäänkin kohtuullisia sapettavat täällä ihan kunnolla.

Kaupungin keskustassa on paljon tavarataloja joissa vaatteet ovat oikeastaan eurooppalaisissa hinnoissa. Siellä on kiinan-pihit päivitelleet että ei voi paita maksaa yli 30 euroa kun sen saa Pohjois-markkinoilta kolmeen euroon. Ei ehkä samaa paitaa mutta silti! Pohjois-markkinoilla on ihan tarunhohtoinen maine. Valtava alue jossa on vaatteita, krääsää, kankaita, ompelutarvikkeita, keittiöjuttuja ja no, ihan kaikkea. Ärsyttävää siellä ostoksilla ollessa on se että ei ole aavistustakaan onko pyydetyt hinnat järkeviä vai järjettömiä, joku voi pyytää korusta 300 yuania ja seuraava 30 yuania. Ja valikoimaa on niin paljon että sitä ei voi hahmottaa kokonaisuutena. Jos näkee vaan jotain mitä haluaa pitää itse päättää paljonko siitä haluaa maksaa ja sitten vasta kysyä hintaa ja lähteä tinkaamaan. Toki siinäkin voi mokata ja maksaa liikaa, mutta eipä enempää kun mitä itse oli ajatellut asiasta maksaa.

Palvelut ovat edullisia kuten kampaamoseikkailustamme olette voineet lukea, räätälillä olen käynyt myös teettämässä vaatteita ja ne saa (materiaaleineen) kympistä viiteenkymppiin melkein mitä vaan.

Tästä tekstistä voi tulla sellainen vaikutelma että täällä elellään kuin kroisokset, mutta itseasiassa me ei olla täällä ollenkaan edes varakkaimmasta päästä. Eli näiden meidän käymiemme kauppojen ja palvelujen lisäksi kaupungista löytyy kampaamoja, räätälejä ja kauppakeskuksia jonne meillä ei ole mitään asiaa, joissa myydään lähinnä Pradaa ja Luis Vuittoneita. Lähistön Bentley-kaupasta ostetaan keskimäärin yksi auto kuukaudessa (joka on kovempi tahti kun missään päin Eurooppaa) ja miljonäärien "kerhoon" tulee kuulemma noin kerran viikossa uusi jäsen... Miten tämä istuu "kommunistiseen Kiinaan" on vähän erikoinen yhtälö, joku investointipankkiiri juuri päivitteli että eihän siinä ole mitään kummallista että hänkin kapitalistinen verenimijä kuuluu kommunistiseen puolueeseen (ilmeisesti se puolue nähdään enemmän nationalistisena puolueena ja kalakerhona kuin mitenkään muuten aatteellisena tahona). Kiinassa tehdään kaikki vähän eri lailla, kaipa se on näin todettava!

Meidän (omasta mielestämme oikein mukava!) elämämme on siinä rinnalla aika vaatimatonta, meille ei edes esitelty niitä hienoimpia asuinalueita kaupungin ulkopuolella (joiden slogan oli "Best gift you can give to a child is golf"...) emmekä ole saaneet aikaiseksi hankkittua edes jatkuvaa autokuskia (Petteri viedään töihin ja tuodaan pois, sen elämä on helppoa :-)) eikä palvelijaa/siivoojaa (en tiedä saammekokaan koskaan aikaiseksi, niin kauan kun mä teen töitä kotoa en välttämättä halua ketään nuohomaan nurkille, ja tosiaan nuo taksit on melkoisen käteviä (aina silloin jos ne saa napattua jonkun kiinalaisen nenän edestä)). Ihme slummailijoita.

En nyt keksi tähän hätään mitään muuta perusostoskorin hintavertailua, kommentoikaa mikä voisi olla kiintoisaa. Olut tietysti on semmoinen usein verrattu, mutta sen hintaa on paha sanoa täällä, joskus ruuan kanssa siitä ei veloiteta mitään, sitten jossain pubissa se saattaa maksaa viisikymppiäkin (eli n. 5eur), ja karaokekopissa tietysti kopin vuokraan sisältyy as much as you can drink (näillä ei ole ilmeisesti kokemusta suomalaisista...).

Let's Olympic!

Käskettiin yhden kaupan ikkunassa, niin eiköhän mekin sitten innostuttu olemaan ihan Olympic! Täällä kaikki tuntuu olevan innoissaan olympialaisista, ja kun esim. hesarin sivuilta (ja varsinkin keskustelupalstoista) on lukenut kuinka kamalat nämä olympialaiset ovat, ei sitä ihan tunnista heti samaksi tapahtumaksi. Pitää kai muistaa että Kiinan hallituksen lisäksi myös suuuri osa kiinalaisista on ylpeä olympialaisista ja haluaa näyttää omaa maataan muulle maailmalle (myös vähemmistökansat haluavat muistuttaa olemassaolostaan, ja tavallaan nämä olympialaiset ovat myös epäkohtia tuoneet hyvin esiin), eikä ihan kaikki kiinalaiset ole lapsia syöviä hirviöitä, minkä käsityksen tuntuu välillä "länkkäri"lehdistön kirjoituksista saavan...

Olympiainnostus tuntuu täällä aidolta ja sangen voimalliselta (meillä oli perjantain kiinantunnin aiheena olympiasanasto, ja opittiin mitä maskottien nimet tarkoittaa (ei vaadi kauheaa dekoodausta!). Sichuania edustava maskotti on tietysti se Jingjing-panda, joten se on täällä erityisessä suosiossa)

http://www.mercurious.com/wordpress/wp-content/uploads/2007/07/fuwa.png

Me järjestettiin illalla meillä olympia-avajaisvalvojaiset (eka kerta kun kutsuttiin meille ketään kylään, sinänsäkin saavutus!) ja katsottiin sitten joukolla avajaisia. Olihan ne hienot, vaikka yhtä mieltä oltiin siitä että olisivat parantuneet vielä jos ne eri maiden edustajat olisivat juosseet sinne "lavalle" kävelemisen sijasta. Nehän on urheilijoita, vähintä mitä voisi odottaa!! Jännää oli kuulla myös kiinalainen selostus, ja eri maiden nimet kiinaksi. Kotiyleisömme koostui kaikkein tyylitajuttomien maiden kansalaisista, suomalaisnaisten sinivalkopilkut ei oikein joukossa toimineet, ja unkarilaisten naisten mekko oli suomalaisten punavalkoinen toisinto... Arvostelu oli yhtä hauskaa kun linnanjuhlia katsoessa konsanaan.

Itse olympialaisia ei jakseta kyllä samalla innolla katsoa, ratsastukset katsotaan ja valmistaudutaan ensi vkon kisahumuun Hongkongissa!!

Muuten viikko on mennyt hyvin, loman jälkeen maanantai oli aika rankka, yhtäkkiä tuntui kaikki pikkuhankaluuskin täällä tosi rankalta, mutta sitten sen jälkeen Kiina on tuntunut mukavalta ja ollaan innostuttu kiertämään kaupungin nähtävyyksiä ja puistoja ja kauppoja, ja tuntuu hassulta ajatus siitä että kohta lähdetään Suomeen käymään, juuri kun täällä alkaa asiat luistamaan.

Olympiavapaapäivä

Eilen oli Olympialaisista johtuva vapaapäivä töistä. Soihtu saapui Chengduun ja pysähtyi alueelle joka on meidän toimistoalueen vieressä, josta seurasi, että koko alueella oli liikenne kielletty 0400-1600 ja toimistoalue suljettu koko päivän.

Soihtua katsomaan ei ollut asiaa, kyseessä oli ihan kutsutapahtuma jonne puolueen 100000 lähintä ystävää vain oli kutsuttu. Myöskin töissä mainittiin, että "jos lähdet kaupungille, kannattaa ottaa passi mukaan" kun on ulkomaalainen ...

Vapaapäivä sopi kuitenkin ihan hyvin, ehdittiin käymään pankissa ja muilla asioilla, joihin ei yleensä työpäivän aikana ole asiaa (kun on toimistolla 9-18). Tietyissä asioissa täällä tarvitsee kärsivällisyyttä, mun tilisiirrossa oli ollut jotain häikkää (en tietenkään tiedä mitä), mutta piti käydä kolmen konttorin kautta, että homma saatiin kuntoon (meidän kotikonttori on ihan uusi eikä siellä ole vielä valtuuksia vaihtaa ulkomaalaista valuuttaa, ja toisessa haarakonttorissa asiaa ei pystytty myöskään ratkaisemaan, niin piti mennä isompaan konttoriin, jossa asia järjestyi ihan ok).

Illalla viiden jälkeen oli jälkijäristys (6 Richteriä) joka kesti n. 30 sekkaa ja tuntui pienenä tärinänä ja huojuntana (televisio rupesi heilumaan pöydällä, mutta mikään muu oikeastaan ei). Ei kyllä herättänyt mitään huolta missään. Tosin tuohon kun lisää tehon satakertaiseksi, niin aletaan lähestyä sitä 8 richterin tehoa jolla tuokokuun järistys tapahtui.

Ai niin, eilen oltiin illalla syömässä (käärmettä? ehkä, emme saa koskaan tietää) paikallisella ravintolakadulla, ja kaapattiin taksi suoraan kiinalaisporukan nenän edestä! Ähäkutti! Ja parkkisedätkin vaan naureskelivat niille jotka jäivät taksista rannalle ruikuttamaan.

Posti kulkee jos kulkee

Tämänpäivän postaus kertoo postista. Meillä on suomalaisen postilaitoksen kanssa sovittu jälleenlähetyksestä tänne Kiinan osoitteeseen. Maksettiin vuoden jälleenlähetysaika, vaikka se oli vähän epäselvää että onko siitä mitään hyötyä kun muuttaa ulkomaille. Eli siis normaalisti kun Suomessa muuttaa, postihan kuljettaa vanhaan osoitteeseen menneen postin uuteen osoitteeseen maksutta kuukauden ajan. Sitten pitää maksaa lisää jos haluaa kaiken postin pidempään, muuten posti vaan edelleenlähettää ekan ja tokan luokan kirjeet (että edes laskut löytävät perille...). Ulkomaille jälleenlähetetään muutenkin vaan ekan ja tokan luokan kirjeet, eli kaikki lehdet yms. eivät tule perille, ellei niihin erikseen muuta osoitetta.


Ensimmäiset kaksi kuukautta ehti melkein mennä ennen kuin saatiin ekat postit tänne jälleenlähetettynä. Kuukauden kohdalla kyseltiin ja saatiin tietää että meidän asuntoon muuttanut perhe oli myös valittanut että miksi he saavat meille kuuluvaa postia. Eli jälleenlähetys ei ollut käynnistynyt vielä lainkaan. Me jo tiedettiin että niin uskomatonta kun se onkin, vika ei tällä kertaa ollut Kiinan päässä, tähän osoitteeseen suoraan lähetetty posti (kiitos äideille leivinpaperista ja yrttisiemenpusseista) tulee kyllä perille. Toissapäivänä saapui vihdoin eka jälleenlähetetty posti, Petterille osoitettu kirje, joka oli uudelleenohjattu minulle (no sattuuhan tuota). Mitään mulle suoraan osoitettua ei ole tullut vielä jälleenlähetyksenä, ja kaikki Petterin posti tulee nyt mun kautta. Pitäähän vaimon miehensä posti tarkastaa, tai jotain? Onneksi meillä on paljon muutakin ihmeteltävää niin tämä tuntuu ihan pieneltä.

Eilen sählättiin pankeissa aamupäivä (Petteri kertokoon lisää siitä jos haluaa), ja sitten uskaltauduin postitoimistoon ekaa kertaa. Pankkikokemuksen jälkeen postikokemus oli ihan myönteinen. Ei siellä kukaan englantia ymmärtänyt mutta kyllä ne mun käsimerkeistä ymmärsi että tarvitsen kirjekuoria. Laitoin kotona sitten kuoreen postia (lähetin työkaverille Englantiin sichuanin pippureita, se oikeasti väitti tykkäävänsä niistä), ja menin sitten tänään postiin kuoreni kanssa laittamaan sen liikkeelle. Hiplasivat mun pakettia ja kyselivät kovasti jotain, en ymmärtänyt mitä enkä osannut vastata, ja hakivat sitten takahuoneesta sanakirjan ja sen avulla selittivät että haluavat että mä avaan kuoren ja näytän mitä siellä on. En tiedä oliko kyseessä uteliaisuus, vai onko olympialaisten alla neuvottu kaikki vähänkin epäilyttävät paketit avattavaksi, ja tietysti mun piti avata se itse että jos siellä onkin pommi tms? Mä avasin sen ja koitin selittää että haistakaa itse niin tiedätte mitä on, ne oli ihan ymmyrkäisinä ja kun kaivoin sieltä kaksi pussia mestan signature-pippuria, koko toimisto tuli katsomaan. Ja kyllä niitä nauratti kun tajusivat mistä on kyse. Nauroivat mulle loppuajan kun punnitsivat pakettia ja liimasivat postimerkkejä ja iskivät päälle China Post checked tarroja...

Loma Kiinasta

Me oltiin viime viikko lomalla Thaimaassa. Se täällä on hienoa, että kaikki Aasian paikat on kulmilla, ja esim. lento Bangkokiin Chengdusta otti vaan 2.5 h. Pitää yrittää koluta kaikki mahdollinen täällä kun nyt on täällä päin. Nyt haettiin vaan rentoutumista ja lomaa, jolla ei tarvitse ajatella mitään. Oltiin yksi yö Bangkokissa ja sitten mentiin Hua Hiniin möksään (ehkä vähän understatement), jossa oli kaunista ja palvelu pelasi. Sitä mitä tilattiin. Aika paljon siellä sai ajatuksia järjestykseen kaikesta Kiinassa koetusta, ja pienen etäisyyden päästä tämä Kiina-elämä näytti aika mukavalta. Bangkokissa oli hassua kun sinne saavuttiin su-iltana, oli ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se että missä kaikki ihmiset ovat? Kukaan ei kuulemma ole pitänyt Bangkokia hiljaisena, mutta voi kun se oli hiljaisen oloinen kotikulmiin verrattuna! Myöskin kadut tuntuivat pelottavalta, kun siellä oli kuitenkin paljon tyhjiä ja hiljaisia katuja. Kiinassa ei missään oikein pelota kun joka paikassa on populaa 24h/7. Kyllä me varmaan pelätään sitten Suomen mettissä kun tullaan sinne :-)

Mentiin sitten hotellin lähellä olevalle Khaosanille pyörimään, niin ei ollut enää liian hiljasta (se on paikallinen backpacker ghetto, aivan täynnä turisteja, kaupustelijoita, mutusteltavaa jne.). Yleensä liiat turistit ärsyttää, mutta nyt oli mukavan kotoista kuulla ruotsia ja suomea ja englantia ympärillä) ja siitä että kaikki puhui edes auttavaa englantia (jopa taksikuskit!). Olisi ollut ihan kohteliasta opetella muutama perusfraasi thaiksi, kuten kiitos ja näkemiin jne., mutta aivokapasiteetti ei nyt riittänyt, oltiin vaan moukkia ja solkattiin englannilla menemään.

Hua Hinissä loikoiltiin ensin pari päivää ja oltiin onnellisia että missään ruuassa ei ollut Sichuanin pippuria, eikä joka paikassa ollut kiinalaisia. Parin päivän päästä innostuttiin menemään Tai chi-tunneille (siellä oli paljon joogaa, ohjattua meditointia ja muuta joissa käytiin ahkerasti, että ei me ihan vaan makoiltu...), ja siinä vaiheessa oltiin jo valmiita myöntämään että ehkä siinä kiinalaisessa kulttuurissa on jotain hyvääkin, ja viimeisenä päivänä oltiin jo valmiita palaamaan kotiin, ja vielä kutsumaan tätä asuntoa kodiksi!

Lentokentän vessassa taas jouduin kiinalaisten tuuppimaksi, kiilaamaksi ja sättimäksi (nää ei laita ikinä vessaa lukkoon ja ovat sitten oikein pöyristyneitä jos joku raottaa heidän koppinsa ovea) ja oikeastaan sekin tuntui thaimaalaisten ylenpalttisen kohteliaisuuden jälkeen ihan kotoisalta. Loma teki tehtävänsä.

Nĭ hăo vai ní hăo?

on muuten pirullista yrittää kirjoittaa noita toonimerkkejä suomalaisella näppiksellä... Ainoa mikä olisi vielä pirullisempaa olisi yrittää kirjoittaa niitä kiinalaisia merkkejä...

Otsikon kysymys on kompakysymys. Eilen, kolmannella kiinan tunnilla, opimme että jos on kaksi kolmannen toonin sanaa peräkkäin (kuten otsikon hei-lauseessa), voi ensimmäisen kolmannen toonin puhumista jouduttaakseen korvata toisella (kuten jälkimmäinen kirjoitusasu kertoo). Muuten sitten kannattaakin olla niiden toonien kanssa tarkkana, mandariinikiinassa siis on neljä erilaista tapaa sanoa sama sana, ja kaikki tarkoittavat eri asiaa. Ensimmäinen tooni on tasainen ja korkea (mulle aika helppo, mulla on aika kimattava ääni noin muutenkin). Toinen on alhaalta ylös (vähän niinkuin kysymyksessä, jos käyttäisimme sellaista kieltä jossa intonaatiota käytettäisiin kysymyksen muodostamiseen, mutta englannista sen voi kuvitella, tämä on osoittatunut mulle kaikkein vaikeimmaksi). Kolmas on semmoinen ymmärtäväinen niekaus, nii-i, joka empaattisille ihmisille (kuten esimerkiksi minä) tuntuu aika luontevalta. Neljäs on lyhyt käskevä tipautus ylhäältä alas, ja tätä kun kiinalaiset sanoissaan viljelevät niin koko ajan tulee sellainen olo että mitäköhän se käski nyt mun tehdä. Ei välttämättä mitään, tooni vaan erottaa esimerkiksi "hevosen" ja "äidin" toisistaan.

Meidän kolme ensimmäistä tuntia on mennyt lähinnä siihen että olemme opetelleet tuottamaan kiinalaisia ääniä. Ilme on tärkeä, oppikirjamme oikein kehotti matkimaan kiinalaisia ilmeitä jotta ääni tulisi ulos oikein. Niitä sitten harjoiteltu. Ei ihan peilin edessä mutta melkein. Meidän oppikirjamme nimi on "Chinese made easier" - kuvaavaa, että kiinaa ei varsinaisesti voi tehdä helpoksi, mutta tuossa se on yritetty tehdä helpommaksi.

Helpotus on ilmeisesti se että äänteitä on verrattu englannin äänteisiin. Meille taas se aiheuttaa extra-päänvaivaa kun pitää miettiä ensin kiinasta englantiin ja englannista suomeen. Kiinan äänteen ovat ilmeisesti jonkin verran lähempänä suomea kuin englantia (me ollaan hämmästytetty meidän opettajaa Floraa osaamalla sanoa ai, ei ja ou ihan tuosta noin vain vaikka nuo diftongit ovat yleensä ulkomaalaisille oppilaille kuulemma niin vaikeita). Lukuunottamatta erilaisia s-äänteitä. On itikan dzz, käärmeen tzzzz, lespaava ss, vielä on tulossa dhzz, thzzz, ja muutama muu (me ei olla vielä päästy ihan kaikkia äänteitä läpi, mutta j ja qikin sanotaan jotenkin ässämäisesti täällä).

Ensimmäisellä tunnilla meidän piti täyttää kaavake jossa kyseltiin että mikä on meidän tavoite kiinan kielen suhteen, kuinka paljon aikaa aiotaan harjoitella tuntien lisäksi (niitä on kaksi kertaa vkossa 1.5h), ja onko ymmärtäminen ja puhuminen meille tärkeämpää kuin lukeminen ja kirjoittaminen. Olavi (Petterin työkaveri, joka on meidän kanssa samassa oppiryhmässä), oli ilmeisesti kirjoittanut paperiin että olisi kiva oppia kirjoittamaan, joten kun olemme käyneet numerot ja värit jne. läpi, on niihin kaikkiin opiskeltu myös se kiinalainen merkki (numeroihin kaksi, simplified versio ja sitten vanha kiinalainen versio (sitä käytetään pankeissa kun ne on niin monimutkaisia että väärentäjät ei osaa niitä)). Kauhea riesa, että terkkuja ja kiitokset vaan Olaville, jos sattuu tätä lukemaan.

No ei, ihan vakavasti ottaen, ennenpitkään meidän "Chinese made easier"-kirjakin luopuu pinyinistä (jota siis käytetään meille länkkäreille tulkitsemaan miten merkki pitäisi lukea, paikoitellen auttaen noiden toonimerkkien kanssa, mutta paikoitellen ei, jolloin vaikka osattas lukea kirjaimet hienosti saatetaan ravintolassa tilata teen sijaan "isoveljen vaimoa"), joten niitä merkkejä on vaan pakko oppia tunnistamaan. Itse olen päättänyt vetää rajan siihen, eli että haluan oppia tunnistamaan tiettyjä merkkejä, mutta niiden piirtäminen on vaatii sitten niin tarkkaa kättä ja muistia (ei nämä kiinalaisetkaan muista ulkoa sellaisia merkkejä joita eivät paljoa käytä), että sen jätän suosiolla muille. Olavi saa mun puolesta harjoitella sitä ensi vkolla kun me ollaan rantalomalla, ja sillä on itekseen noita tunteja. (Olavi on muuten kotosin Iisalmesta, että jos sieltäpäin kotosin olevat lukijat on kadottaneet jonkun Olavin Jyväskylän kautta maailmalle niin sen löytää sitten täältä.)

Ilmeisesti siis meidän "Chinese made easier"-kirjallakin on joku raja. Että johonkin asti voidaan helpottaa mutta sitten on vaan opittava. Itseopiskeluun se ei siis sovellu, mutta onneksi meillä on Flora, jonka kiinan ääntämys on sangen selkeää, ja joka muistaa kehua meitä aina kun onnistutaan sanomaan pienikin sana oikein, "veery standard". Floralla ei ole myöskään vielä kertaakaan pinna palanut meidän kanssa, sitä varmaan lohduttaa, kun muut tuskailee äänteiden kanssa niin Petteri hokee siellä tunnilla jatkuvasti että "tämä on ihan helppoa, paljon helpompaa kun luulin". Voin vannoa että se ihan varmasti valehtelee, mutta taitaa ite uskoa omaan valheeseensa sentään! :-)

Muilla suomalaisilla on vaihtelevia kokemuksia kiinankielen opettajista. Joku opettaja oli tosi tiukka ja huumorintajuton, ja seurasi hulluna oppisuunnitelmaa, ja kun siltä oli kysynyt jotain, oli vastaus aina ollut, että opitte sen myöhemmin. Toinen suositumpi (ja kalliimpi) opettaja on opettanut käytännön Kiinaa (sekä kieltä että kulttuuria), lähinnä kertonut missä kannattaa shoppailla ja mitä mistäkin kuuluu maksaa. Sen tunneilla on ilmeisen onnistuneesti harjoiteltu tinkimistä, alakerran Bernadett on todella oppinut sen taidon ja on suureksi avuksi kun pitää jossain ostaa jotain järkevään hintaan. Bernadett on unkarilainen nuorirouva joka on kaikista positiivisin tuntemani kiinalaisen keittiön tutustuja, hän aina hehkuttaa "I LOVE pig's ears, I LOVE the fat and the brains" ja kaikki kiinalaiset kuulemma tuovat hänelle kaikkia erikoisia eläintenosia, ja niistä Bernadett kokkaa maukkaita ruokia miehelleen Atillalle.

Mutta siis kiinanopettajista, niin meidän Flora on toistaiseksi ollut mun mielestä ihan hyvä yhdistelmä kuria ja leppoisuutta, me käydään kirjaa läpi aina tunnin aluksi ja sitten lopuksi harjoitellaan jotain käytännön sanoja (kun kirjassa ei olla vielä oikein päästy lauseisiin asti...)

Kiinalainen taksinnappaus

Siis niille, jotka ovat ihan yössä, niin tiedoksi että Kiinassa on paljon ihmisiä. Kun sanon paljon, tarkoitan että ihan järjettömän paljon. Niin paljon että Helsingistä käsin sitä on vaikea kuvitellakaan. Mm. se pikkukaupunki jossa käytiin toissa vkonloppuna on 300 000 ihmisen kylä. Täällä on enemmän miljoonakaupunkeja kuin missään. Eikä se yhden lapsen politiikka tunnu olevan ihan niin tiukka kun annetaan ymmärtää, yksilapsisia perheitä on paljon, mutta kyllä erityisesti heti kaupungin ulkopuolella näkee myös sisaruksiakin.

Täällä on ilmeisesti ollut aina aika paljon ihmisiä, tämä kulttuuri tuntuu jotenkin sopeutuneen siihen. Siihenhän voi sopeutua monella tavalla. Japanissa myös väestötiheys (sehän on taas aika pieni paikka, varsinkin täältä Kiinasta katsoen) on huima, ja siellä on käsittääkseni (mun Japanian kulttuurintuntemus on aika heikkoa, ja tämä Kiinan kulttuurin tuntemuskin perustuu vaan muutaman vkon haparoiviin kokemuksiin, joten mua ei välttämättä kannata kaikessa uskoa...) kehitelty aika tiukat käyttäytymissäännöt jotta ihmiset pystyisivät elämään ahtaasti ja lähellä toisiaan.

Täällä Kiinassa on valittu toinen tie (kiinalaisittain dao, tahi vanhaan tyyliin tao). Täällä käyttäytymissäännöt ovat väljemmästä päästä, ja ahtaasti ja lähekkäin eläminen sujuu periaatteella "jokainen huolehtikoon omistaan".

Käsitys siitä ketkä on "omia", on onneksi aika laaja, kiinalaisilla on laaja verkko tutun tutun tuttuja, joita koetaan velvollisuudeksi auttaa. Täällä kun oli se maanjäristys hiljan, niin jossain uutisoitiin että siinä mielessä tilanne oli kiinalaisittain historiallinen, että ensimmäistä kertaa kiinalaiset lähettivät apua toisille kiinalaisille JOITA EIVÄT MILLÄÄN TAVALLA TUNNE. En tiedä oliko jutussa perää vai ei, mutta se kertoo myös sen että mikä voi olla vaikeutena kun täällä yritetään puhua ympäristöasioista tms, että sen pitäisi jollain tavalla koskettaa näitä "omia" ennen kun sillä on merkitystä? No en tiedä, tämä voi olla hätiköityä, kyllä täällä ainakin paljon niistä ympäristöasioista puhutaan, enkä tiedä onko toi lehtijuttu noista maanjäristysavustuksistakin vaan kateellisten panettelua.

Mutta siis takaisin käytöstapoihin. Kiinalaiset eivät varsinaisesti meitä kohtaan vielä kamalasti töykeyttä osoittaneet, mutta kyllä välillä huomaa että meidän ongelmat ei ihan kamalasti jaksa kiinalaisia kiinnostaa (esim. kassalla luottokortin kanssa puljaaminen, niin kassaneiti usein käyttäytyy kuten hänelle on aivan sama saatko nämä ostokset tehtyä, mitäs tulet tänne tollaisten vaikeiden ulkomaankorttien kanssa (ja btw. ne ulkomaankortit toimii yleensä kassoilla kuten paikallisetkin, ne on vaan kumman näkösiä, niin pitää kutsua viisi kaveria ihmettelemään ja puistelemaan päätään) tai kun menen taloyhtiön toimistoon kysymään postia (käyn siellä aina samalla asialla ja osoitan kaappia jossa on postia, mutta koska en osaa sanoa asiaa kiinaksi niin minun pitää odottaa "englanninkielistä" palvelua, jolle osoitan samaa kaappia, ja saan vasta sitten postini (sen jälkeen kun ensin minulle kerrotaan että ei täällä mitään ole, kyllä me soitettaisiin teille jos teillä olisi jotain postia, ja oho, onhan sitä täällä kuitenkin, ja meille on joko soitettu a) kiinaksi b) lankapuhelimeen poissaollessamme tai c) ei ollenkaan))) ja on muutamia tilanteita joissa kiinalaisen käytöksen voisi tulkita töykeydeksi (jos ei jaksaisi aina ajatella että se on vaan sitä kun on totuttu elämään ihmispaljouden keskellä).

Yksi näitä asioita on jonottaminen. Kotona naureskeltiin kun luettiin uutisia siitä kuinka olympialaisten alla Pekingissä opeteltiin jonottamaan. Ei naureta enää. Eikä ole muuten oppi levinnyt tänne Kiinan sisäosiin. Täällä jonottamisen käsite on ihan erilainen, sen näkee liikenteessä ja muualla. Eli siis jonon sijasta ihmiset liikkuvat tavoitepistettä kohti sellaisena epämääräisenä virtana. Ihan ekana ei kannata olla, on turvallisempaa mennä massan mukana ja tehdä sitten niin kuin muutkin tekee kun ollaan päästy mihin ikinä jonotetaankin, mutta kannattaa paikantaa se rohkea joka menee ekana ja pujotella itsensä mahdollisimman lähelle. Jos esim. seisoo kassalla sen takana joka maksaa, kiinalaiset tulkitsevat sen niin että sinähän et ole ihan varma haluatko vielä seuraavaksi maksaa, kun et ole jo tunkenut tavaroitasi ja rahoja siihen kassa-neidille tyrkylle. Silloin se ei varsinaisesti ole kiilaamista jos he menevät siihen ensin, sinähän et siihen niin kovasti halunnutkaan.

Sama koskee takseja. Niitä on täällä paljon, ja yleensä sellaisen saa kohtuullisen helposti, mutta on aikoja ja paikkoja, joissa taksia haluavia on enemmän kun niitä on tarjolla. Silloin tuntuu olevan yleensä voimassa se sääntö että se kenen käsi on ensin ovenkahvalla (riippumatta siitä kuinka kauan taksia on odotettu, kuka sen on viittilöinnyt pysähtymään, tai kenet taksikuski on kyydiksi paikantanut), saa taksin. Paitsi silloin kun säännöt eivät päde (joka voi olla milloin vaan) jolloin se joka istuu ensimmäisenä taksissa sisällä on kyydin saanut. Eilen yllätin itseni kiinalaisuuden elkeistä, kun olin menossa Petteriä tapaamaan Decathloniin (urheiluvälinekauppa) ja olin odottanut taksia jo ainakin kaksi minuuttia. Taksi pysähtyi kadullemme, ja näin kuinka siihen oli astumassa joku mies. Juoksin taksin ja miehen väliin, kuuntelin sen kiukkuista manausta (josta en onneksi ymmärtänyt mitään) hyppäsin kyytiin ja paukautin oven kiinni. Mulkaisin sitä vielä ylemmyydentuntoisesti että kehtaatkin kiukutella, aikuinen mies.

Kyllä musta vielä kiinalainen tulee... Kun tulen Suomeen ihmiset on varmaan kauhuissaan mun uusista kiilailukyvyistä.

P.S. Petteri sanoo että sitä kohtaan olla yleensä tosi kohteliaita kaikkialla. Tämä voi olla joku nais-mies-juttu (tästä lisää feministi-tilitystä myöhemmin). Tai sitten johtuu siitä että Petteri on pitkä ja komea (erityisesti komea, saanko korostaa!) länkkäri, ja mä olen tämmöinen pätkä ja epämääräisesti aasialaisen näköinen (että hyvässä lykyssä kävisin kiinalaisesta, mutta kun en osaa edes kiinaa, niin olen varmaan jonkun epämääräisen vähemmistökansan edustaja...)

Itseä etsimässä

Ennen kun me lähdettiin tänne niin Kea (tiedättehän kaikki Kean? Jos ette niin kannattaa tutustua) sanoi että, ajatteles kuinka jännää mennä sinne kun voit tutustua itseesi ihan uudella tavalla. Kun ei siellä ole ketään (paitsi Petteri) joka tuntisi, niin ei kukaan odota käyttäytyvän "niin kuin ennenkin", eikä kukaan suhtaudu mitenkään aikaisempien kokemusten perusteella.

Se oli jännittävä ajatus, tietysti samalla aika pelottava. Mitä mä olen jos mun aiemmat tekemiset ei merkitse mitään? Minkälaisena muut mut näkee jos eivät yhtään mitään minusta tiedä? Mikä on sitä olennaisinta minua, joka kulkee mukana vaikka ympäristö ja asiat ympärillä muuttuu? Pelottavinta tietysti oli miettiä, että entäpä jos mä en tykkää siitä minusta?

Nyt ollaan täällä kuudetta viikkoa ja muutamia asioita olen jo oppinut itsestäni. Ja joitain asioita joiden olen luullut olevan osa minua, olen kadottanut. Esimerkiksi pitkät hiukset!

(Tämä välikevennyksenä ettei mene liian syvälliseksi)
Eilen sitten uskaltauduttiin parturiin, monen päivän pohdinnan jälkeen. Me oltiin internetistä printattu kuvat että millaset tukkamallit (mulla oli kuva Eva Longorian tukasta http://www.hairfinder.com/celebrityhairstyles/eva-longoria2.jpg), mikä oli äärimmäiseen tarpeeseen, sillä kumpikaan meistä ei halunnut peruskiinaritukkaa, eikä parturi-kampaamossa osattu sanaakaan englantia.





Me mentiin sinne ja pantomiimeiltiin saksia. Sen ymmärsivät ja laittoivat meidän ensin hiustenpesuun ja päänahan hierontaan. Oli ihanaa.

Sillä aikaa olivat soittaneet englantia puhuvan kaverin paikalle, joka tuli sitten tulkkaamaan, Petteri selitti mitä se halusi, ja mä sanoin että samalla idealla kun kuvassa, eli kerroksittain, mutta pidempänä). Longer toisti se tulkki. Great.

Saksia käsitellyt mies vaikutti ihan asiansa osaavalta, ja tutkiskeli mun tukkaa ja kuvaa ja pohdiskeli että saisikohan tästä tuollaisen. Sitten alkoi napse käydä. Petteri oli ollut jo puoli tuntia valmiina kun mä pääsin pesulle ja tukkaa oli multa lähtenyt aika lailla. Eikä muuten ollut longer kun siinä kuvassa. Sitten alko muotoilu, ja sen lomassa parturi vielä vähän napsi, ohensi ja lyhensi, ja sitten asetteli tukan. Oli ihan samanlainen kun kuvassa. Menin maksamaan ja ne selitti että Petteri oli jo maksanut. Petteri oli luullut maksaneensa vaan omansa (60 yuania, eli 6 euroa) mutta ei, siihen sisältyi myös mun puolentoista tunnin kampaamo. täällä voi oikeasti käydä kampaamossa vaikka pesemässä tukkansa päivittäin jos haluaa.

Mä ajattelin että seuraavaksi meen sen kuvan kanssa plastiikkakirurgille ;-))

Joo, mutta siis. Tukka ei ole enää pitkä. Identiteettikriisin poikasta pinnassa sen vuoksi, pakko myöntää.

Toinen identiteettihäiriö tulee siitä etten ole enää pieni. Olen aina tottunut olemaan pieni, mutta täällä olenkin XL-kokoa. Jos sekään menee. Hihansuut ja lahkeensuut ovat yleensä liian pienet, niistä menee vaan puolikas raaja läpi. Olen myös pitkä, ja lihaksikaskin. Suomessa todellakaan tuntenut itseäni millään tavalla urheilulliseksi, niin täällä olo on kuin treenatulla härällä. Kuntosalilla tunnen oloni ihan ammattilaiseksi juoksumatolla 2 minuuttia jaksavien paikallisten rinnalla (toki mulla on myös tosi personal trainer, Petteri vahtii vieressä ettei yhtään sarjaa skipata). Ja siis mä en ole ikinä oikein käynyt Suomessa kuntosalilla.... Kiinalaiset naiset on niin pieniä ja hentoja ettei niiltä millään luonnistu yhtä painavien kauppakassien kanto kun minulta! En tiedä onko se positiivista vai negatiivista, kaipa täällä pitäisi antaa jonkun toisen kantaa kassit muutenkin.

Positiivisia yllätyksiä on ollut muunmuassa se että mä olen hyvä uimari. Suomessa olen aina ajatellut että olen tosi huono uimaan (hädin tuskin koiraa jaksan päästä päähän), mutta täällä kun oltiin siellä aaltoaltaassa, niin mä olin yksi harvoista ilman pelastusliiviä ja opetin kiinalaisia kellumaan. Jos kiinalaisia on kuitenkin aika iso prosentti maailman väestöstä, niin maailman väestöön suhteutettuna mä olen ilmeisen hyvä uimaan.

Toinen yllättävä (ja täällä tuikitarpeellinen) ominaisuus jonka olen itsestäni löytänyt, on se että mä olen aika joustava. Mä kestän ihan hyvin sen että jos (tai siis täällä kun) suunnitelmat muuttuu, sekä sen jos (tai täällä siis kun) en tajua jossain yhtään mitään. Mä osaan jäädä oottelemaan ja ajatella että kyllä ne asiat selviää. Hassua että kotona on saattanut hermostua jos joku päivässä menee eri tavalla kun on suunnitellut...

Tällaista itsetutkiskelua tällä kertaa, täytyy lähteä kokemaan lisää niin oppii taas jotain uutta (mahdollisesti myös itsestään)!

Naapurin rouva

Eilen meille oli tullut kaasulasku. Täällä laskut tuodaan ovelle, ja kun emme olleet kotosalla (oltiin poliisilaitoksella kuvattavana, saadaan ilmeisesti se oleskelulupa ihan jo viikon päästä, mutta siellä piti käydä näyttäytymässä että on oikeasti olemassa) meidän kaasulasku oli annettu naapurille. Naapureilla on muutenkin koko ajan ovi rappukäytävään auki (ne varmaan ajattelee että mitäköhän meillä on salattavaa kun me pidetään ovea aina kiinni...) niin kun sitten tulin kotiin, huuteli naapurin mummu sitten minulle. Täällä isoäidit ja isoisät hoitelee usein lapsenlapsia kun vanhemmat käy töissä, meidänkin pihalla on valtavasti lapsia, mutta harvoin näkee niitä vanhempien kanssa, melkein anna mummut ja ukit niiden perään kattelee.



Meidän naapurin mummi on siinä mielessä erikoinen että hän osaa pari sanaa englantiakin, ja aikansa kiinaksi papatettuaan, sanoi että Gas, pay 2 yuan (eli 20 centtiä), or stop.



Eli jos emme maksa laskua, kaasua ei enää tipu. Onneksi tuo lasku pystytään vielä meidän palkalla maksamaan, enää piti vaan selvittää että missä. Mummu kerto osoitteen ja minä nyökyttelin. Suljin oven ja ajattelin että laitan laskun Petterin mukaan sen töihin jossa joku voi tulkita meille kadunnimen näistä hieroglyyfeistä pinjinksi (joka on siis kiinaa englanninkielisin kirjaimin kirjoitettuna). Puolen tunnin päästä ovikello soi ja naapurin mummu siellä oli että tulehan hän lähtee auttamaan sinua maksamaan laskun. Koitin selittää että vaikka olenkin kotona olen silti niin kuin töissä, enkä voi yhtäkkiä lähteä minnekään makselemaan (nämä laskut siis maksetaan ko. firman toimistoon, en tiedä kuinka paljon harrastavat pankkisiirtoja). Mummo oli sitten hädissään että anteeksi että hän tällä tavoin häiritsee, sorry sorry. Mä olin myös tuskissani että ei se nyt mitään haittaa, kiitoksia kun tarjositte apua ja kyllä me varmasti vielä tarvitaan teidän apua.


Illalla naapurin ovi oli kiinni. Mä olen ihan varma että nyt meidän naapuruussuhteet on ikuisiksi ajoisiksi tuhoutuneet kun en huolinut apua.

Action together! (Amazing Bus Race)

Viime vkonloppuna oltiin Petterin työporukan tiimipäivillä. Sinne sai työntekijöiden lisäksi tulla perheet mukaan, omalla kustannuksella tottakai. Niinpä minäkin pääsin mukaan, mikä oli sinänsä kivempaa kun yksinään toljottaa tvtä himassa. Ja veikkaan että Petterilläkin olisi saattanut tulla mua ajoittain ikävä ;-)

Etukäteen olimme saaneet ohjeet että tiiminvetäjät ovat vastuussa tiimistään ja perheensä tuovat perheestään ja joka tilanteessa sitten noudatetaan annettuja ohjeita. Ja pysytään ryhmässä. "Action together".

Täällä tuollaiset tiimipäivät ovat ilmeisen tärkeitä, kiinalaisille työntekijöille se yhteisöllisyyden tunne on tärkeä. Jos ei tiimissä tunnu tarpeeksi yhteisöltä, niin helposti jopa vaihdetaan työpaikkaa sen takia! Ja jos tiimissä taas on hyvä yhteishenki, saattaa kokonainen tiimi kerrallaan siirtyä aina työpaikasta toiseen.



Lauantai-aamuna sitten olimme ennen seitsemää määritellyssä kohtauspaikassa. "Late is not allowed". Bussimatkalla matkaoppaamme (matkanjärjestäjä oli joku paikallinen turismiyritys josta tuli oppaat, bussit ja muut järjestelyt) papatti pitkät pätkät ohjeita (joista me ei tietenkään tajuttu mitään) ja sitten viihdytti bussia laululla ja vitseillä. Bussilaisia kannustettiin myös laulamaan ja kertomaan vitsejä vuorotellen ja kyllähän he kertoivat (me ei edelleenkään tietenkään tajuttu mitään). Tätä kesti ensimmäiset pari tuntia (jotka olisi olleet niin makoisia unitunteja muuten) ja sitten pysähdyttiin lounaalle, ihan jees ruokaa ihan riittävästi.



Bussikuski ajoi huimaa vauhtia (bussifirman kyljessä oikein luvattiin että kuski olisi hullu tai leppoisa tai jotain sellaista) ja niinpä saavuttiin muutaman tunnin kuluttua kuumille lähteille (Shuzi? Shizi?) "West Grand Canyon of China", joka oli aika käsittämätön turistirysä. onneksi melko tyhjä sellainen, täällä turismi on aika polvillaan kun ei kukaan uskalla tulla koko Sichuaniin sen maanjäristyksen ja tulvien takia (jotka eivät siis vaikuttaneet tänne kaikkialle). Siellä oli kankaista tehtyjä kiinalaisia "muinaishahmoja" ja sitten kaikkia kangashyönteisiä yms. ja sitten erilaisia altaita. Kaikista paras oli aaltoallas, jossa oli sellainen pumppu joka parin minuutin välein heitti sellaisen parimetrisen aallon altaaseen. Aika voimalla myös. Taustalla oli kiinalaisittain miksattua diskojumputusta ihan täpöllä ja siellä lapset ja vanhat äijät bailasi pelastusliivit päällä odottaen seuraavaa aaltoa. Tunnelma oli melkoinen!



Vesileikkien ja palaneiden olkapäiden jälkeen hypättiin bussiin ja matkattiin Bamboo Sea-nimiseen paikkaan (semmoinen luonnonpuisto noin 300 km Chengdusta etelään), jossa oli siis paljon bambuja. Lauantai-iltana ei ehditty vielä siellä kiertää vaan syötiin illallinen (jossa oli paljon bambusta tehtyjä huonosti sulavia ruokia) ja sitten vietettiin vapaa-aikaa (=olutta ja korttipelejä) porukalla. Majoitus oli samassa paikassa missä syötiin illallinen, kolmen tähden hotelli ja se tarkoittaa tuolla maalla sitä että ei WC-pönttöä vaan reikä lattiassa, semisiisti huone ja sellainen kylppäri että piti käydä ostamassa uimatossut sitä varten. Eli kahden tähden hotellia mä en täällä halua nähdä...



Lauantai oli tosi mukava päivä, jotenkin kun kaikkea arjessakin tarvii ajatella, niin oli ihan mukava mennä vaan ryhmän mukana. Sunnuntaina meille selvisi että lauantai oli ollut ihan vaan alkusoittoa ja sangen kevyt päivä kiinalaiseksi ryhmämatkaksi.

Sunnuntaina seitsemältä hotellin väki tuli herättämään kaikki. Kauhea ryminä, kolkutteli ja bussikuskimmekin (jolla oli varmasti maakunnan kovaäänisin töötti) tööttäili ikkunan alla. Että ei ollut mahista nukkua pommiin. Sitten aamiaiselle ja kipin kapin bussiin (jolla ajettiin noin 500 m) ja siitä kävelylle. Opas käveli edellä papattaen kiinaksi ja kaikki seurasivat perässä ja ottivat valokuvia kun tuli paikka josta käskettiin ottaa kuva. luonnonrauhasta nauttiminen kaukana.



Kävelylenkin jälkeen bussiin ja seuraavaan paikkaan (bambumuseo), josta bussiin ja seuraavaan paikkaan. Siellä käveltiin ja otettiin sellainen cabel car (joka mulle hurjaakin hurjempi, se meni valtavan korkealla bambumetsän päällä ja juuri kun olin toiveikas että se parin kilsan kohdalla päättyisi, paljastui alamäki ja lisää ylämäkeä). Varmasti pisin mitä olen missään nähnyt ja toivottavasti myös pelottavin jolla joudun kulkemaan.



Sitten taas käveltiin, ajettiin bussilla ja käveltiin (ja lämpöä lähemmäs neljäkymmentä astetta) hiki virtasi ja meinasi huumorintaju loppua. Sitten pysähdyttiin lounaalle (bambuja ja sieniä lounaaksi, myös hyvää makkaraa ja savustettua pekonia), ja sitten taas etapit jatkui. Nähtiin upeita maisemia ja vuoren kylkeen pystytettyjä buddhalaistemppeleitä, ja niillä teki mieli rukoilla armoa lisäkävelyltä (yllättävää kyllä noi temppelit on usein kaikkein korkeimalla nyppylällä, ja rappusia aina riittää). Bambulaivoilla soutaessa kaikki lihakset jo huusi lepoa, ja kaikki vaatteet niin läpihikoiltu, että monet kiinalaiset vaan hyppäsi jokeen vilvottelemaan. Itse kylvettiin vaan hiessä ja nautittiin ryhmämatkalaisen arjesta. Todella vaan haaveiltiin tuntien bussimatkasta jolla voisi nukkua.

Tuo Bamboo Sea on kohteena sellainen että siellä on pakko mennä ryhmän mukana tai autokuljetuksella, ne nähtävyydet (vesiputoukset, temppelit yms.) on kuitenkin aika kaukana toisistaan että sen kävellen voisi nähdä. Mutta ryhmämatkalaisten on siis parempi varautua huimaan tahtiin ja fyysiseen rasitukseen.



Paluumatkalla nukkuminen osoittautui vaan haaveeksi, tie oli sen verran huonossa kunnossa ja kotiinpääsyä innolla odottavan kuskin vauhti niin kova että bussi pomppi aika muutaman metrin ilmaan joka kuopasta ja mä puristin rystysen valkosina Petterin kättä ihan varmana siitä että bussi joko leviää liitoksistaan tai kaatuu jossain vuoristotien mutkassa. Mieluummin olisin tullut jopa sillä cable carilla alas takasin sieltä vuorelta.

Lisäksi tvssä huusi täysillä vuorotellen joku kiinalainen talk show (tai siis paremminkin shout show) ja karaokevideot. Lähempänä Chengdua jouduttiin odottelemaan tiellä aika tovi kun hiilirekka oli kaatunut tielle (täällä rekat kulkee ihan käsittämättömien ylilastien kanssa) ja sen jälkeen pelotti vielä enemmän. Bussi veti niin kovaa kun se pääsi ja jos joku oli edessä, niin ajettiin perään ja käytettiin sitä jumalatonta tööttiä jonka ilmanvastus sai pienemmät autot luisumaan sivuun ja mopoilijat varmasti menettämään kuulonsa. Päästiin kuitenkin hengissä kaupunkiin ja kun Petterin työkaverit vielä pyysivät meitä mukaan syömään, oli pakko sanoa että sorry, nyt meidän pitää palkita itsemme länsimaisella ruualla. Mentiin Peter's Tex-Mexiin syömään lohturuuat ja palkitsemaan itsemme siitä että olemme kokeneet taas jotain auttamattoman kiinalaista.

Matkan kaikki kuvat: http://www.fototime.com/inv/33C695B2CCD6C3C

Ai niin ja näitä myytiin siellä monessa paikkaa. Jos joku tietää mitä ne ovat, otamme ilolla vastaan tiedon tai hyviä arvauksia!

Itsetehty pizza

Eilen tehtiin kotona itse pizzaa. Kuulostaa simppeliltä. 

Täältä saa kyllä ihan hyvää pizzaa (Pizza Hutista ja muutamista italialaisista ravintoloista) mutta yllättäen täältä ei kyllä gluteenitonta pizzaa saa mistään valmiina.

Kaupassakäynti on täällä aina jännittävää. Meillä on taloyhtiössä pikku elintarvikekioski josta saa mehua, jäätelöä ja karkkeja, sekä nuudeleita. Tien toisella puolella on parikin pikkukauppaa, joista saa mehua, jäätelöä, ja karkkeja, sekä nuudeleita. Sekä satunnaisesti jotain vihannesta, kuivattua lihaa, ja erilaisia soijakastikkeita. Me ostetaan näistä lähinnä sitä mehua, jäätelöä, karkkeja ja nuudeleita. Kilsan päässä on kauppakeskus jossa on Ito Yokado (japanilainen tavaratalo) jossa on alakerrassa semmonen Stockan herkun tyylinen ruokaosasto. Sieltä saa hyvin vihanneksia ja siellä on ihan kohtuullinen lihatiski ja pieni länkkäriruokien hylly (josta saa muroja jne.)

Lyhyen taksimatkan päässä on carrefour (about Prisman kokonen) jossa on valtava valikoima erilaisia soijakastikkeita ja riisiä. Siellä on myös yksi länkkärihylly josta saa muunmuuassa tomaattisosetta.

Ostin sitä sieltä ajatellen että joku päivä voisi tehdä pizzaa. 

Pidemmän taksimatkan päässä on Auchan, jossa on jo kokonainen länsimaisen ruuan osasto (ainakin kolme hyllyä), josta saa jo nachoja ja muuta sellaista. Sieltä saa myös kohtuullisen hyvin maitotuotteita (jotka muuten ovat kiinassa aika harvinaisia).

Ostin sieltä juustoa ajatellen että joku päivä voisi tehdä pizzaa.

Seuraava etappi oli jauhot. Kuten tiedätte, meidän piti vielä löytää gluteenittomia jauhoja. Niitä onneksi kiinasta löytää, täällä harrastetaan paljon papujauhoja, riisijauhoja jne. Ainoa vaan että kuinkapa ne erottaa vehnästä kun kaikkien kyljissä on yhtä eksoottiset kikkareet...

Toisella puolella kaupunkia on vielä Metro (semmonen tukkukaupan tyylinen) jossa kaikkissa kiinalaisissakin tuotteissa on hyllylapussa englannikielinen selitys. Sieltä ostin kaurajauhoja ja riisijauhoja. 

Kananmunat löytyivät ihan tosta vastapäätä, enää puuttui pari oleellista asiaa.

Hiiva. Kiinasta löytää kyllä kuivahiivaa, mutta se ei kuulemma toimi ihan kuin suomalainen. Petterin firman henkilöstöpäällikkö on asunut Suomessa ja lahjoitti meille ihan Rainbow-hiivaa. Kolme kallisarvoista pussia.

Leivinpaperia (tai siis korjaan, sellaista leivinpaperia johon taikina ei tartu) ei löydy Chengdusta. Kävin lainaamassa naapurin Tanjalta suomalaisen kestoleivinpaperin ja niin alkoi pizzan teko.

Taikinasta tuli yllättävän hyvä, jauhelihakin vaikutti ihan naudan jauhelihalta ja tomaattikastike onnistui hyvin. Uuni (joka täällä on harvinaisuus, kiinalaiset ei laita ruokaa uunissa) kuitenkin petti. Siinä on vain grillivastus ja kiertoilma, ja taikina jäi raaaksi.  Silti pizza oli todella herkkua ja tuntui ihanan kotoisalta.

Meidän kodista on pikkuhiljaa tullut mukava turvapaikka. Täällä kun sulkee ovet ja ikkunat (joista muuten tunkee naapurien huutelu tai syntikkamusiikki), laittaa Gilmoren tytöt pyörimään (tuotiin Suomesta mukana aarteina), ottaa uusista viinilaseista (kympillä 4 kappaletta) italialaista viiniä (Auchanista), ja sen jälkeen menee kylpyyn Body Shopin kylpyvaahdon sekaan (Singaporen tuliaisia) ja kuuntelee kynttilänvalossa Scandinavian Music Grouppia niin ajoittain unohtaa olevansa Kiinassa, ja unohtaa sen että asiat on vaikeita ja väsyttäviä. Turvapaikkaa täällä tuntuu tarvitsevan aika säännöllisesti.

Elämää helpottavia asioita on myös Skype (kaikki nyt Skypettämään!) ja Facebook. Tuntuu että jollain tavalla on edes kiinni niissä ystävissä ja siinä elämässä jonka tunnistaa omakseen. Saa nähdä milloin tästä tulee meidän elämää.