Paluu kotiin

Blogissa on ollut vähän hiljaista. Anteeksi niille, joita se kiinnostaa. Radiohiljaisuuden syynä on se, että ollaan oltu Suomessa (Petteri palasi viime vkolla Intian kautta Kiinaan jo, minä lähden huomenna KOTIA kohti). Hassua huomata että tuntuu siltä että pääsisipä jo kotiin (huomenna lähden matkaan). Petterin sielläolo tietysti vaikuttaa asiaan, mulla ei ehkä olis niin kiire jos se olisi vielä kanssa täällä, mutta kuitenkin... Suomeen oli hassu tulla, kun kaikki oli jotenkin niin ennallaan, mutta samalla itsellä oli kaikki muuttunut ihan totaalisesti. Ei ollut kotia, ei tuttua autoa, rutiinit töihinmenostakin oli mulla ihan kateissa, olinhan istunut pyjamassa palaverissa kuin palaverissa viimeiset pari kuukautta. En ollut myöskään ollenkaan varautunut (olisi pitänyt tajuta tietysti, mutta kokemattomuus kostautui) siihen pyöritykseen joka täällä odotti. Muutaman vkon sisään yritti nähdä kaikki kaverit ja sukulaiset (joita kaikkia ei muutenkaan nää kuin kerran vuodessa), halusi ehtiä nauttia Helsingin tutuista paikoista, ratsastamisesta, Alfasta (erityisesti nyt tällä kertaa, kun valtavaksi surukseni tajusin että sekin asia olisi ensi kerralla toisin), Leksasta. Lisäksi olin työmatkalla, ja työmatkan olemukseen kuuluu että töitä tehdään voimia säästämättä, yritetään nähdä ihmisiä, hoitaa asioita kasvotusten, suunnitella tulevaa, OLLA YKSINKERTAISESTI läsnä niin paljon kuin mahdollista. Ensimmäinen viikko meni ihan sosiaalisessa janossa (ei vaan ollut nähnyt ketään "omia ihmisiä" niin pitkään aikaan) ja silloin jaksoi täysillä buukata päiviin ja iltoihin menoa ja meininkin. Toisen vkon aikana alkoi vähän ihan fyysisesti väsyttää ja nyt viimeinen viikko meni oikeastaan tätä Alfa-asiaa työstäessä (todennäköisesti menee vielä ehkä viikko jos toinenkin, joten meidän blogiteksteissä koiruli varmaan seikkailee lukijoiden riesaksi asti), eikä sitten oikein riittänyt sosiaalinen kapasiteetti täyttämään niitä odotuksia joita oli Suomen-reissulle itse asettanut. Anteeksi ystävät, ensi kerralla tarmokkaammin.

Monet kysyivät että eikö kyllästytä vastata samoihin kysymyksiin uudestaan ja uudestaan. Ei kyllästytä. Mua pelotti että eikö kavereita kyllästytä kuunnella aina vaan Kiinasta ja Kiinasta. Meille ei ole viime kuukausien (tarkemmin ajateltuna koko elämän) aikana tapahtunut mitään niin henkisesti kasvattavaa kuin se Kiina, siksi me siitä jauhetaan koko ajan. Meidän aivot pyörittää sitä. Suomessaoloaikana sitä jäsensi, vastatessaan kavereiden kyselyihin sitä jäsensi, nukkuessaan sitä jäsensi, ja kaiken jäsentämisen jälkeen tulos oli tämä: Me taidetaan viihtyä siellä Kiinassa ihan kohtuullisen hyvin, ja siellä on kaikkea hienoa, ja kamalaa ja kaunista ja rumaa, niinkuin missä tahansa todellisessa elämässä. Pikkuhiljaa se alkaa tuntua tosiaan meidän todelliselta elämältä. Hui!

Tätä blogia alitajuisesti (ja muutamien ystävien seurassa ihan tajuisesti ja jopa ääneen) jäsenneltyäni, olen miettinyt että olisi kiva jos ystävät, joilla oli paljon kysymyksiä kun teitä nähtiin, kirjoittaisitte niitä tänne vaikka kommenttina, niin saatte vuolaampia vastauksia kuin niissä (liian) kiireisissä tilanteissa joissa teitä nähtiin.

Suomessakaan ei päästy eroon kiina-uutisista: HS kirjoittaa että Meilahden ala-asteella alkoi ensimmäiset A-kielenä kiinan opiskelut, ja luokka oli ihan täynnä innokkaita (tai vanhempien pakottamia). Siellä aloitti myös kiinalais-suomalainen ekaluokka joka opiskelee puoliksi kiinaksi (osan vanhemmat ovat kiinalaisperäisiä, tai toinen vanhempi, tai ovat asuneet lapsena kiinassa vanhempien mukana niin että voivat käydä koulua kiinaksi). Taitaa se Kiina olla tämän ajan Amerikka, sinne mennään kultaa vuolemaan, ja jossei itse päästä niin lähetetään lapset.